Kehityksen kulku ja ratkaisevat elämän vaiheet

Valmistautuminen myöhempään toimintaan

Pakotetut ja keskeytetyt oppivuodet

Käytyään kansakoulua viidenteen luokkaan asti Bruno Gröning aloitti kaupallisen alan opinnot. Ne hänen täytyi kuitenkin isänsä painostuksesta keskeyttää kahden ja puolen vuoden kuluttua. Muurarien esimies halusi poikansakin oppivan rakennusalan ammatin. Isä lähetti poikansa puusepän oppiin, mutta sitäkään Bruno Gröning ei saanut viedyksi loppuun. Sodan jälkeisen ajan taloudellinen sekasorto teki sen mahdottomaksi. Firman, jossa hän oli oppipoikana, täytyi lopettaa työt kolme kuukautta ennen oppisopimuksen päättymistä, koska firmalla ei ollut enää töitä. Sen jälkeen Bruno Gröning ansaitsi elantonsa mitä erilaisimmissa ammateissa. Egon Arthur Schmidt kirjoittaa tästä ajasta:

"Kaikki työt, joihin hän tarttui, onnistuivat"

"Minulle kertoivat eri työtoverit, että hänen työlleen oli leimaa antavaa se, että hänelle onnistuivat kaikki työt, korjasi hän sitten kelloja ja radioita tai toimi lukkoseppänä. Erityisesti tekniset työt sopivat hänelle. Hän ei myöskään koskaan arkaillut tarttua kaikkein karkeimpiin tai ruumiillisesti raskaimpiin töihin. Työläisenä satamassa hän teki kaikkea samalla tavalla kuin jokainen muukin hänen työtovereistaan. Hän ei salaillut tehtäviään. Nehän kuuluivat sille tielle, joka johti hänet läpi syvyyksien, jotta hän voisi saavuttaa korkeuden. Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: ‘Ihmisestä, joka ei ole koskaan rämpinyt suon läpi, ei voi tulla pyhimystä.’ Entiset matkatoverit ovat antaneet tarpeeksi todisteita siitä, yksi niistä saavutti minut juuri äskettäin. Siinä sanotaan yksinkertaisesti ja varauksetta, että kertoja työskenteli Bruno Gröningin kanssa vuoden ja muistaa tämän hyvin parhaimpana ja kunnollisimpana toverina, mitä ajatella saattaa."

Naimisiinmeno ja kohtaloniskut perheessä

Kaksikymmentäyksivuotiaana Bruno Gröning meni naimisiin. Hänen vaimollaan ei ollut minkäänlaista ymmärrystä häntä kohtaan. Vaimo halusi pakottaa hänet porvarillisen perhe-elämän ahtauteen ja vähätteli parantumisia "päähänpistoina". Vuosina 1931 ja 1939 syntyneet pojat Harald ja Günter kuolivat molemmat yhdeksän vuoden iässä. Vaikka lukemattomat ihmiset olivat kokeneet parantumisen Bruno Gröningin avulla, ei Gertrud Gröning uskonut miehensä parannuksenvoimaan. Vaimo ei antanut poikia miehensä vaan lääkäreiden hoivaan. Koululääketiede ei kuitenkaan kyennyt auttamaan. Molemmat pojat kuolivat sairaalassa, Harald vuonna 1940 Danzigissa ja Günter 1949 Dillenburgissa. Bruno Gröningille olivat poikien kuolemat raskaita kohtaloniskuja. Vielä vuosia myöhemmin hänelle tulivat kyyneleet silmiin, kun hän puhui pojistaan.

Aika maailmansotien välissä oli hänelle valmistautumista tulevaa toimintaa varten. Hänen täytyi kerätä monia katkeria kokemuksia voidakseen ymmärtää kaikissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja voidakseen tuntea heidän hätänsä.

Auttaminen ampumisen sijaan – rintamalla ja sotavankeudessa

Toisen maailmansodan aikana hänet kutsuttiin armeijaan vuonna 1943. Siellä hänelle tuli vaikeuksia esimiestensä kanssa. Koska hän kieltäytyi ampumasta ihmisiä, häntä uhattiin sotaoikeudella. Lopulta hänen täytyi kuitenkin lähteä rintamalle. Hän haavoittui ja jouti venäläisten sotavankeuteen. Länsi-Saksaan hän tuli kotiseudultaan karkotettuna vuoden 1945 lopussa.

Bruno Gröningin käyttäytymistä sota-aikana leimasi hänen toivomuksensa auttaa. Jopa rintamalla hän käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja asettui puolustamaan tovereitaan ja siviiliväestöä.

Eräässä venäläisessä kylässä hän teki mahdolliseksi nälkäkuoleman partaalla olevien ihmisten pääsyn armeijan ruokavarastolle. Sotavankeudessa hän taisteli tovereilleen paremmat vaatteet, parempaa ruokaa ja paremman majoituksen. Hän auttoi lukemattomia parantumaan nälän synnyttämästä vesipöhöstä. Sodan hirveyksien keskellä hän ei surmannut yhtäkään ihmistä, vaan auttoi lukemattomia ihmisiä.

Avioero ja kääntyminen kaikkien ihmisten puoleen

Joulukuussa 1945 hänet vapautettiin vankeudesta. Hän asettui Hessenin osavaltiossa sijaitsevaan Dillenburgiin ja haki perheensä luokseen. Mutta sen jälkeen, kun toinenkin poika oli kuollut, ja hänen vaimonsa halusi kieltää häneltä kaiken avustustoiminnan, hän erosi vaimostaan. Hän tunsi velvollisuudekseen antaa kaikkien ihmisten päästä osalliseksi niistä parantavista voimista, joita hänellä oli. Hän sanoi: "En kuulu yksittäisille ihmisille, kuulun ihmiskunnalle."

Vuoden 1949 alussa hänen tiensä vei hänet Ruhrin alueelle. Joidenkin parantuneiden kertomusten kautta yhä useampien ihmisten huomio kiinnittyi Bruno Gröningiin. Hän kulki talosta taloon, aina sinne, missä häntä tarvittiin, missä sairaat pyysivät häneltä apua. Niin hän vaikutti pienessä piirissä, kunnes otti maaliskuussa vuonna 1949 vastaan erään herfordilaisen insinöörin kutsun käydä perheen pojan luona.