Hänen viimeinen tiensä

26.tammikuuta 1959 Bruno Gröning kuolee Pariisissa

Diagnoosi: pitkälle edennyt mahasyöpä

Myöhäissyksyllä 1958 Bruno Gröning lähti toisen vaimonsa Josetten mukana, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin toukokuussa 1955, Pariisiin ja antoi tutun, syöpäsairauksiin erikoistuneen tri Pierre Grobonin tutkia itsensä. Monien röntgenkuvausten tuloksena hänellä todettiin pitkälle edennyt mahasyöpä. Tri Grobon halusi heti leikata, mutta Bruno Gröning kieltäytyi siitä.

Hän matkusti takaisin Saksaan ja valmisteli yhteisöjen joulujuhlia. 4. joulukuuta hän puhui ääninauhalle. Puhe oli tarkoitus kuunnella kaikissa joulujuhlissa. Sen jälkeen hän lähti vaimonsa kanssa takaisin Pariisiin. Tri Grobon oli sillä välin informoinut tunnettua syöpäkirurgian asiantuntijaa tri Bellangeria. Hänen Rue Hennerillä sijaitsevalla klinikallaan lähellä Montmartrea Gröning leikattiin 8. joulukuuta. Tulos oli lääkäreille hirvittävä. Tilanne oli vielä pahempi kuin röntgenkuvat antoivat aavistaa. Leikkausta ei voitu enää tehdä. Haava suljettiin välittömästi.

Hämmästyttävän nopea toipuminen

Josette Gröning kirjoitti tilanteesta: "He eivät kyenneet ymmärtämään, että Brunon ulkoinen olemus paljasti niin vähän hänen hirveästä sisäisestä vaivastaan, että hän hengitti vielä normaalisti, että hänen aineenvaihduntansa oli toiminut viime viikkoina moitteettomasti, että hänen veriarvonsa olivat erinomaiset. Näin pitkälle edenneessä tilassa potilas antaa jatkuvasti ylen pienimmänkin määrän ruokaa syötyään ja kovia kokenut potilas kuolee hitaasti nälkään. Mitään tällaista ei Brunon kohdalla ollut."

Lääkäreidensä hämmästykseksi Gröning toipui hyvin nopeasti ja lähti takaisin Saksaan, missä hän vietti joulujuhlan. Tammikuun puolivälissä 1959 hän oli kolme päivää yhdessä uuden yhdistyksen kahden puheenjohtajan kanssa ja määräsi, miten järjestön rakennustyötä oli jatkettava. Kumpikaan puheenjohtajista ei aavistanut, että tämä tapaaminen Bruno Gröningin kanssa olisi heidän viimeisensä.

Leikkaus Pariisissa ukonilman säestyksellä

21. tammikuuta hän lensi takaisin Pariisiin. Paksusuolen mutkassa tapahtuneen tukkeuman vuoksi oli leikkaus välttämätön. Kello 9.00 aamulla 22. tammikuuta 1959, samaan aikaan, kun Münchenissä alkoi muutoksenhakuoikeudenkäynti Bruno Gröning leikattiin toistamiseen. Hänen täytyi alistua siihen, miltä hän oli lukemattomat ihmiset säästänyt. Hän ei voinut eikä saanut auttaa itseään.

Kun hänet oli tuona aamuna nukutettu, alkoi Pariisin yllä yhtäkkiä raju ukonilma. Gröningin vaimo kertoi: "Merkillistä on myös seuraava luonnontapahtuma. 22. tammikuuta 1959, kun mieheni oli nukutettu, synkensi äkkiä Pariisin ylle levittäytyvä ukonilma salamoineen ja ukkosenjyrinöineen päivän seesteisen ja valoisan tunnelman. Tuli niin pimeää, että valot täytyi sytyttää palamaan. Sairaanhoitaja ilmaisi hämmästyksensä niin rajusta ukonilmasta. Leikkausta seuranneina päivinä Brunon lämpötila, verenpaine ja pulssi olivat täysin normaalit. Hän nousi jopa kaksi kertaa ylöskin ja istui nojatuolissa."

"Täydellinen sisäinen palaminen"

25. päivänä hän vaipui koomaan ja seuraavana päivänä, 26. tammikuuta 1959 kello 13.46, Bruno Gröning kuoli syöpään Clinique Hennerissä, kuten lääkäri kuolintodistukseen merkitsi. Oliko se todella syöpä? Tri Bellanger oli sanonut toisen leikkauksen jälkeen: "Tuho Brunon kehossa on hirveä. Se on täydellinen sisäinen palaminen. Miten hän kykeni elämään niin kauan ilman hirvittäviä kipuja, on minulle arvoitus."

Bruno Gröning oli sanonut jo vuosia aikaisemmin: "Jos toimintani kielletään, palan sisäisesti."

Muistosanoja

Miten Bruno Gröning kantoi tämän katkeran kohtalon, käy ilmi kirjeestä, jonka tri Grobon kirjoitti leskelle 26. helmikuuta 1959: "Nämä [lääkärien pyrkimykset auttaa Bruno Gröningiä] olivat vain luonnollisia, ja saan varmasti sanoa, että ne saivat valtavaa tukea Bruno Gröningin rohkeudesta, tahdonvoimasta ja hänen merkittävästä persoonallisuudestaan. […]"

Tri Bellanger ilmaisi ihailunsa Bruno Gröningiä kohtaan kirjeessään vielä joulukuussa 1974: "Bruno Gröning oli mies, jolla oli sydän paikallaan, arvokas ihminen, joka piti pintansa. Hänen arvokkuutensa kärsimyksen ja kuoleman edessä saa vielä tänäänkin aikaan ihailua."

Ruumiin tuhkaamisen jälkeen ei lopullista tuomiota anneta

Bruno Gröningin ruumis poltettiin pariisilaisessa krematoriossa ja uurna haudattiin Dillenburgin metsähautausmaalle.

Oikeudenkäynti julistettiin päättyneeksi syytetyn poismenon johdosta. Lopullista tuomiota ei koskaan langetettu.

Jokainen voi itsestään kokea avun ja parantumisen

"Herfordin ihmetohtori", joka oli parantanut tuhansia ihmisiä, kuoli yksinäisenä ja hylättynä pienen kujan varrella Pariisissa. Miksi sen piti tapahtua? Miksi hänen täytyi kärsiä niin paljon? Miksi hän ei voinut auttaa itseään?

Grete Häusler (1922 – 2007), itse parantunut, Bruno Gröningin pitkäaikainen avustaja ja "Bruno Gröningin ystäväpiirin" perustaja kirjoittaa siitä kirjassaan Parantumisen kokeminen on totuus : "Bruno Gröning teki täällä maan päällä viettämänsä lyhyen ajan sisällä paljon hyvää. Auttamisen ja parantamisen lahjan hän oli saanut synnyinlahjana. Kaikkialla, minne hän meni, tapahtui ihmeellisiä asioita, joita ei voitu selittää järjellä. Julkisuuteen hän tuli vuonna 1949. Herfordissa tapahtuneiden suurten parantumisten jälkeen ja sen jälkeen, kun koko maailma oli alkanut puhua hänestä, hän sai kolmen kuukauden kuluttua parantamiskiellon. Häntä vainottiin ja ahdisteltiin, hän joutui suureen oikeudenkäyntiin, häntä haluttiin rangaista ja hänelle haluttiin langettaa tuomio. Miksi? Kenelle hän oli tehnyt pahaa? Ei kenellekään, mutta tuhansille ihmisille paljon hyvää, jota he eivät olisi voineet saada yhdeltäkään muulta ihmiseltä. Syyttömänä häntä haluttiin rangaista! Hän oli syytön ja häntä estettiin tekemästä sitä, minkä Jumala oli hänen tehtäväkseen antanut, häntä estettiin auttamasta ihmisiä! Karvaasti hänen täytyi kantaa tämä pahuus Pariisissa syöpäklinikalla Rue Hennerillä! Kovista kivuista kärsien hänet poltti sisäisesti Heilstrom, jota hän ei saanut antaa eteenpäin. Ihmisten säätämät lait kielsivät sen häneltä Saksassa. Valehdellen ja panetellen hänet oli viety oikeuden eteen kuin rikollinen! Hiljaa ja yksin, kukaan ystävistä ei tiennyt siitä, hän kantoi kaiken ihmiskunnan kärsimyksen. Se oli sovitustyö! Hän ei tehnyt sitä turhaan! Sen täytyi tapahtua niin. Muulla tavalla ei enää ollut mahdollista auttaa ihmisiä."

Ja kirjassaan Elän, jotta ihmiskunnan elämä voi jatkua Grete Häusler kirjoittaa: "Meidän ihmisten pitää käyttää sanaa ‘uhri’ hyvin varovasti. Mutta kun Bruno Gröning kuoli Pariisissa, on tämä sana totta sen kaikessa suuruudessa."

Vain niin oli hänen sanansa täyttyminen mahdollista. Siitä todistavat tänään lukuisat parantumiskertomukset: "Kun en ole enää maan päällä ihmisenä, kun olen jättänyt kehoni, on ihmiskunta niin pitkällä, että jokainen voi kokea itsestään avun ja parantumisen."

Suuri oikeudenkäynti jatkuu

Vetoomusoikeudenkäynti ja muutoksenhaku

Gröningillä epäedullinen lähtötilanne

Vetoomusoikeudenkäynnissä tammikuussa 1958 oli Bruno Gröningille epäedullista se tosiasia, ettei hän ollut valittanut tuomiosta, vaan sen teki virallinen syyttäjä. Gröningiä ei vahingoittanut vain hänen silloisen asianajajansa laiminlyönti. Myös se, että asianajaja luovutti vitkastellen asiakirjat Gröningin uudelle oikeusavustajalle esti käsittelyyn valmistautumisen.

Haitaksi osoittautui myös ensimmäiseen käsittelyyn verrattuna Gröningiä vastaan todistaneiden paljon varmempi esiintyminen. He näyttivät sopineen keskenään kohdasta "lääkärin kieltäminen"

Ehdollinen vankeustuomio ja sakkorangaistus, "häpeä", parantamiskysymys jäi selvittämättä

Tuomio kuului tällä kerralla seuraavasti: Kahdeksan kuukautta vankeutta kuolemantuottamuksesta ja sakkoa 5.000,- DM luontaisterapeuttilain rikkomisesta. Tuomio muutettiin ehdolliseksi.

Vapaaherratar Anni Ebner von Eschenbach, joka oli oikeussalissa kuuntelijana lmolemmissa oikeudenkäynneissä, nimitti tuomiota "häpeäksi Saksalle".

Bruno Gröning viittasi siihen, että häntä rangaistaan hyvän tekemisestä. Hän valitti sitä, että ketään ei koko oikeudenkäynnin aikana kiinnostanut, miten parantuminen tapahtuu, ei edes hänen omaa asianajajansa. Jos tähän kysymykseen olisi etsitty vastausta, olisi käynyt ilmi, että hänen toiminnallaan ei ollut mitään tekemistä lääketieteellisten hoitotapojen kanssa. Oikeudenkäynti olisi täytynyt keskeyttää. Mutta tämän kysymyksen selvittäminen ei kiinnostanut oikeudessa ketään. Gröningistä oli ennakkokäsitys, eikä siitä oltu valmiita tinkimään.

Muutoksenhaku vähän ennen kuolemaa 

Mutta tähänkään oikeudenkäynti ei vielä päättynyt. Tällä kerralla valitti Bruno Gröning. Oikeudenkäynnin ajankohdaksi Münchenin korkeimmassa oikeudessa määrättiin 22. tammikuuta 1959. Mutta oikeudenkäyntiä ei enää pidetty, koska Bruno Gröning kuoli samassa kuussa.

"Hänen sanansa karkottaa sairauden"

Parantumisia tapahtuu edelleen –oikeudenkäynneistä ja parantamiskiellosta huolimatta

Ulkoinen tervehtyminen ja sisäinen muutos

Näiden välienselvittelyjen ja kamppailujen aikana Bruno Gröning jatkoi toimintaansa. Lääketieteen erikoistoimittaja tri Horst Mann kirjoitti Das Neue Blatt- lehdessä vuonna 1957 artikkelisarjassa, jonka otsikkona oli "Hänen sanansa karkottaa sairauden" mm.:

"Ajoin seuraavana aamuna Hamelnista Springeen, pieneen Deister-joen varrella sijaitsevaan kaupunkiin. Myös sinne oli muodostunut Gröningin yhteisö. Melkoinen määrä ihmisiä oli parantunut siellä, ja se oli yhteisön perustamisen lähtökohta. Koin sen myös täällä, kuten jo aikaisemmin eri paikoissa Schleswig-Holsteinia, Augsburgissa, Hamelnissa, Wienissä, Plochingenissa ja muissa kaupungeissa: Ihmiset nousivat ylös ja kertoivat minulle sairauksistaan. He mainitsivat lääkärinsä, jotka olivat heitä hoitaneet. He kertoivat parantumisestaan, josta he kiittivät Gröningiä. He olivat aina valmiita kohottamaan kätensä ja vahvistamaan valalla kertomuksensa.

’Minulla luiskahtivat jo lapsena molemmat jalat pois paikoiltaan lonkkanivelestä’, kertoi viisikymmenvuotias Julie Prohnert Hannoverista. ’Myöhemmin kykenin kulkemaan vain kainalosauvojen varassa. Lääkäri saattoi vain helpottaa kärsimystäni. Kun kuulin Bruno Gröningin esitelmän, tunsin voimakkaan reaktion. Selkäni, joka oli jo täysin väärä, suoristui. En ole kokenut takapakkia …’

’Minulla oli nivelreuma, ja minua kiusasivat jatkuvasti ihottumat sekä paiseet. Herra Gröning vapautti minut niistä’, sanoi Wilhelm Gabbert Hamelnista.

’Sappivaivani kestin vain morfiinilla’, kertoi Kurt Severit Everstorfista. ’Kiitän Bruno Gröningiä siitä, että hän vapautti minut tästä kärsimyksestä.’

’Vereni sokeriarvo oli hyvin korkea’, kertoi Robert Thies Springestä. ’Mutta vielä uhkaavampi oli sydänlihaksen heikkous. Tänään kummastakaan vaivasta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä kiitän herra Gröningiä.’

Luetteloa voisi jatkaa. Ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat kaiken ikäisiä. Miehiä, naisia ja lapsia. Monia sairauksia mainittiin, päänsärystä alkaen, hermotulehdukset, iskias, munuais- ja sappivaivat, aina sydämenhäiriöihin ja halvaantumisoireisiin saakka.

Mutta oli vielä jotakin muuta, mikä liikutti minua syvästi. Täällä kertoivat monet avoimesti kaikkien kuulijoiden edessä, että he olivat kokeneet Gröningin kautta sisäisen muutoksen. Menestyksen perässä juokseminen ja itsekeskeinen asenne olivat väistyneet sisäisen rauhan ja levollisuuden sekä yhteisöllisen ajattelun tieltä."

Oma luottamus tekee hyvän parantamistuloksen mahdolliseksi jokaisen ihmisen kohdalla

Tri Horst Mann jatkaa: "‘Keskustellessani kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka tunsivat parantuneensa Bruno Gröningin avulla, kasvoi minussa yhden kysymyksen tarve: Oliko parantuminen jokaisen ihmisen kohdalla mahdollinen tai vieläkin rohkeammin, oliko parantuminen kaikista sairauksista mahdollinen? Missä olivat Gröningistä lähtevän voiman rajat? Eikö tähän kätkeytynyt vaaroja? […]

Viime käynnilläni Gröningin luona kysyin häneltä sitä. ’En voi enkä halua pakottaa yhtäkään ihmistä’, hän vastasi. ’Jos ihminen sulkeutuu eikä ole valmis kehittämään voimaa järjestykseksi, en minäkään ole valmis puuttumaan asiaan. Kehotan näitä ihmisiä vain räjäyttämään pahan salvan, joka estää parannuksen.’

Minulla oli vielä toinenkin kysymys: ’Jokainen sairaus on eri tavalla vaarallinen’, sanoin. ’Olettakaamme, että vaikeasti sairas, josta monet lääkärit ovat jo luopuneet, antaa lääkärinsä, joka vielä kamppailee potilaansa puolesta, kutsua Teidät paikalle. Voitteko Te auttaa?’

’Voin’, sanoi Gröning. Hän sanoi sen epäröimättä. ’Jos sairas uskoo siihen ja lääkäri luottaa siihen, se tulee onnistumaan. Yhteinen luottamus kehittää sairaassa aavistamattomia voimia. Usein parantuminen tapahtui nopeimmin silloin, kun sairas ihminen tarttui täysin epätoivoissaan viimeiseen oljenkorteen.’"

Irtaantuminen Gröning-yhdistyksestä

Vahingosta tilinpäätöksen tekemisen aika

Ahdasmieliset byrokraatit katselivat Gröningin sakkorangaistusta tekemättä mitään

Lokakuussa 1957 selvitti Bruno Gröning välejään Gröning-yhdistyksen. johdon kanssa. Yhdistys oli vahingoittanut Bruno Gröningiä suuresti jääräpäisellä byrokraattisuudellaan. Väittelyn syynä oli oikeuden tuomio, jonka mukaan Bruno Gröningin olisi maksettava lyhyen ajan sisällä 2.000,- DM sakkoa. Koska hän ei ottanut toiminnastaan rahaa, eikä hänellä siten ollut tarvittavaa määrää rahaa käytettävissään, Gröning-yhdistyksen johtokunta oli päättänyt jo oikeudenkäynnin alussa maksaa syntyneet kulut. Johtokunnassa kiisteltiin siitä, kuuluiko sakkorangaistuskin näihin kuluihin. Tarkoitus oli tutkia pitkään kestävää byrokraattista tietä, oliko yhdistys ylipäänsä velvollinen maksamaan ne 2.000,- DM. Vasta sen jälkeen voitaisiin huolehtia rahojen maksamisesta. Näin oli odotettavissa, että tarvittavat varat saavuttaisivat Gröningin aivan liian myöhään, jos ylipäänsä ollenkaan. Yhdistys olisi siis katsellut toimettomana, miten Bruno Gröningin olisi mentävä vankilaan korvatakseen siten hänelle määrätyn tuomion, jota hän ei olisi voinut maksaa. Se johti avoimeen välienselvittelyyn ja loppujen lopuksi välien rikkoutumiseen.

Vääriä ystäviä

Bruno Gröning mainitsi 62 sivua käsittävässä kirjoituksessaan Tilinpäätös yhdistyksen toiminnasta kaikki kohdat, joissa yhdistys oli häntä vahingoittanut. Yhteenvetona hän kirjoitti: "Kun vertaan tänään entistä ympäristöäni (keinottelijoita Meckelburg, Enderlin, Schmidt ja Hülsmann) ja nykyistä ympäristöäni (yhdistyksen johtokunnan jäsenet), päädyn samaan lopputulokseen: Lopputulos on tänään sama kuin silloin. Tänään on tapahtunut niiden kautta, joiden piti olla suurimpia, läheisimpiä ja parhaimpia ystäviäni, aivan samaa kuin silloin. Silloin minua pettivät likaiset näpertelijät. Tänään ovat ystävät epäonnistuneet. He pystyivät katselemaan rauhassa, miten minut vietiin oikeudenkäynteihin ja tuomittiin. En saanut mistään apua, en voinut käydä ilman autoa yhteisöissäni, mitään ei tehty lehtien propagandaa vastaan, aikaan saatiin vain sekasotkua, kukaan ei yksinkertaisesti ollut paikalla, kun tarvitsin ihmisiä, jotka olisivat voineet ja joiden olisi täytynyt tukea minua käytännön asioissa koulutuksensa ja asemansa perusteella. Niin ei päässyt toteutumaan se, mitä varten olen täällä maan päällä.

Kukaan näistä ystävistä ei tuonut itseään esille taistellakseen minut vapaaksi, kenelläkään ei ollut rohkeutta puolustaa minua todella. Mitään ei tapahtunut. Pikkumaisesti ja byrokraattisesti tehtiin päätöksiä päätösten jälkeen. Kukaan ei todella asettunut puolustamaan minua, kukaan ei uskaltanut panna kaikkea alttiiksi ottaakseen minulta vihdoin pois kaikki nämä kamppailut oikeudenkäynneissä, lehdistöä vastaan, avustajan saamiseksi, auton korjaamiseksi, silloin kun se oli rikki, törkyä ja panettelua vastaan. Kukaan ei asettunut eteeni, jotta olisin voinut tehdä sitä, minkä vuoksi täällä maan päällä olen: Välittää ihmisille elämänvoimaa ja johdattaa heidät uskomaan Jumalaan.

Että tarvitsen siihen rauhaa enkä saa tulla jatkuvasti häirityksi maallisilla, ulkosilla vaikutteilla, että tarvitsen todellisen suojamuurin voidakseni antaa sen häiriintymättä vaikuttaa, mikä minulle on annettu, sitä kukaan ei tullut ajatelleeksi, ei kukaan ystävistäni, niistä, jotka kertoivat olevansa ystäviäni. Ja se on häpeällistä ja minulle pettymys:

– Keinottelijat halusivat ottaa kaiken hyödyn, heidät tunnistettiin pahoiksi ihmisiksi.
- Gröning-yhdistyksen ystävät ovat liian velttoja, liian välinpitämättömiä, liian mukavuudenhaluisia, en haluaisi sanoa pahansuopia.
Ja tulos on sama: En tullut vapaaksi. Monet ystävät Gröning-yhdistyksen hallituksessa eivät pitäneet lupaustaan. Kaikella, mitä tehtiin, vaikeutettiin vain minun toimintaani."

Yhdistystoiminnan kariutuminen

Weisser erosi tehtävästään ja Gröning-yhdistys, joka ei ollut koskaan päässyt yhdistysrekisteriin, lakkautettiin vähän ajan kuluttua. Sen tilalle tuli Psyykkis-henkisten ja luonnollisten elämänperusteiden edistämisyhdistys. Se perustettiin vuonna 1958, sen puheenjohtaja oli Saksassa Erich Pelz ja Itävallassa Alexander Loy. Mutta tämä viimeinenkään Bruno Gröningin elinaikana perustettu yhdistys ei kyennyt saamaan aikaan sitä, mitä hän siltä toivoi. Säännöissä hänen nimeään ei edes mainittu.

Suuri oikeudenkäynti (1955-1957)

Syyte tuottamuksellisesta taposta, vapauttava tuomio ja lopullinen parantamiskielto

4. maaliskuuta 1955 virallinen syyttäjä nosti uudelleen syytteen Gröningiä vastaan. Taas häntä syytettiin luontaisterapeuttilain rikkomisesta. Toisessa kohdassa häntä syytettiin yhdessä tapauksessa tuottamuksellisesta taposta.

Gröning kiistää väitetyn lupauksen parantumisesta ja lääkärinhoidon kieltämisen

Kun Gröning oli saanut syytekirjelmän, hän kääntyi ystäviensä puoleen: "Rakkaat ystäväni! Näinä päivinä ovat lehdistö ja radio enemmän tai vähemmän tarkoituksenhakuisesti tiedottaneet minusta ilmoittamalla Münchenin virallisen syyttäjistö II:n valmistelleen minua vastaan syytteen tuottamuksellisesta taposta. Minun väitetään luvanneen vuonna 1949, että muuan seitsemäntoistavuotias tuberkuloosia sairastanut tyttö parantuisi. Väitetään, että olisin estänyt häntä menemästä parantolaan tai lääkäriin. Väitetään, että olen syypää tämän nuoren ihmislapsen kuolemaan. Joka on selväjärkisenä lukenut ja kuullut nämä ilmoitukset, on todennäköisesti käsittänyt, mitä niillä ajetaan takaa. Tarkoitus on saattaa ystäväni hämmennyksiin ja estää kaikkia etsiviä paneutumasta lähemmin pyrkimyksiimme ja julistamaani tietoon. Kaikin keinoin yritetään estää minun, Gröning-yhdistyksen ja teidän toimintanne. Itsestään selvästi asiat ovat toisin, kuin ne esitetään! Ystävilleni minun ei tarvitse selittää mitään. He tietävät, että en anna minkäänlaisia "parantumislupauksia" enkä neuvo koskaan luopumaan lääkärinhoidosta."

Merkillisen myöhään ryhdyttiin tutkimaan

Gröning kirjoittaa ystävävilleen edelleen: "Vuonna 1952 minut vapautettiin syytteestä. Eikö olekin merkillistä, että ‘Kuhfussin tapausta’, joka oli ollut jo vuoden 1949 lopulla, ei otettu silloin esille, kun minua vastaan käytiin oikeutta 1951 - 1952, vaikka koko aineisto oli jo olemassa! Eikö olekin huomiota herättävää, että tutkimukset uutta, minua vastaan käytävää oikeudenkäyntiä varten laitettiin vireille samaan aikaan, kun julkisuudessa saatiin tietää, että Murnaussa oli 22.marraskuuta1953 perustettu Gröning-yhdistys! Vuodesta 1954 lähtien on nimittäin lukuisia paikallisia yhteisönjohtajia ja ystäviä sekä yhdistyksen jäseniä kuulusteltu ja tarkkailtu poliisin toimesta."

Puolustuksen todistajia ei hyväksytä, syyttäjän todistajat tervetulleita

Oikeudenkäynnin valmistelut kestivät yli kaksi vuotta. Bruno Gröningin puolustusta vaikeutettiin melkoisesti. Lähes kaikki Gröningin puolesta todistavat hylättiin, mutta syyttäjän todistajat hyväksyttiin. Heidän joukossaan oli kaksi Gröningin entistä avustajaa: Eugen Enderlin ja Otto Meckelburg. Erityisesti Meckelburg, joka istui ensimmäisessä oikeudenkäynnissä myös syytettyjen penkillä, kääntyi huomiota herättävän kärkevästi Gröningiä vastaan. Hän teki kaikkensa vahingoittaakseen Gröningiä. Syytekohdassa, jossa oli kysymys kuolemantuottamuksesta, hänellä oli ratkaiseva rooli. Kyse oli tapauksesta, joka oli sattunut aikana, jolloin hän oli ollut Gröningin "manageri".

Manipuloitu kiistakysymys Ruth Kuhfußin tapaus

Marraskuussa 1949 pankkivirkailija Emil Kuhfuss oli mennyt seitsemäntoistavuotiaan, molemminpuolista keuhkotuberkuloosia sairastavan tyttärensä Ruthin kanssa Gröningin esitelmään. Gröning tunnisti heti, että tyttöä ei enää voitu auttaa, ja ilmaisi sen myös läsnä olleelle lääkärille. Mutta Meckelburg painosti Gröningiä kiivaasti ja vaati, että tämän pitäisi ottaa tapaus hoitaakseen. Esitelmän jälkeen Bruno Gröning ja Ruth Kuhfuss siis tapasivat henkilökohtaisesti. Gröning rohkaisi sairasta tyttöä ja kehotti isää viemään tyttärensä yhdeksän päivän päästä erikoislääkärin tutkittavaksi. Sillä tavalla Gröning halusi saada tytön, joka ei halunnut enää tietää mitään lääkäreistä, uudelleen lääkärin hoitoon. Isä vakuutti huolehtivansa siitä, että tytär lähtee lääkäriin.

Myöhemmin käydyn kirjeenvaihdon hoiti Meckelburg, eikä se saavuttanut Gröningiä. Vasta toukokuussa 1950 Gröning kuuli taas Ruth Kuhfussista. Isä oli kirjoittanut anovia kirjeitä Gröningille ja pyytänyt tapaamista. Meckelburg ei antanut kirjeitä eteenpäin, vaan sopi omavaltaisesti Gröningin tietämättä tapaamisesta herra Kuhfussin kanssa. Vasta vähän ennen sovittua ajankohtaa Meckelburg tiedotti siitä Gröningille ja pakotti hänet tulemaan mukaansa.

Myöhemmin Meckelburg väitti, että Bruno Gröning oli luvannut tytön paranevan. Mutta itse hän oli vakuuttanut isälle saavansa Gröningin parantamaan tytön. Meckelburg piti pankkivirkailijaa hyvänä rahanlähteenä, josta halusi ammentaa. Mutta siihen tarkoitukseen hän tarvitsi Gröningiä. Vähän ajan kuluttua tapaamisesta Gröning irtaantui Meckelburgista.

Bruno Gröningiä vastaan nostettiin vakava syyte, että hän olisi kieltänyt Ruth Kuhfussilta lääkärinhoidon. Sitä vastaan puhui kuitenkin se tosiasia, että hän oli lähettänyt tytön jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen lääkäriin. Sen todistivat jopa syyttäjän todistajat. Gröning kehotti myös radiopuheessaan syksyllä 1949 ihmisiä "käymään loppuun saakka lääkärintarkastuksissa ". Avunetsijöitä hän kehotti aina luottamaan lääkäriinsä.

Ruth Kuhfuss, jolla oli takanaan kivuliaita, mutta tuloksettomia hoitoja, kieltäytyi antamasta hoitaa itseään enää. 30. joulukuuta 1950 hän kuoli sairauden seurauksena.

Lääkärinlausunto vahvistaa parantumisen toivottomuuden

Lääket. tri Otto Freihofer valaisi lausunnossaan lääketieteellisestä näkökulmasta Ruth Kuhfussin tapausta: "Asiallisesti tarkasteltuna täytyy jokaisen maallikon olla vakuuttunut siitä, samalla tavalla kuin Säckingenin terveysviranomaisetkin sen ilmaisivat, että parantuminen oli inhimillisen arvion mukaan mahdotonta, koska ’tilanne oli hyvin vakava’, lääkäreiden löydösten mukaan ’hengenvaarallinen’ tai ’vaara oli lähellä’. Samoin täytyy jokaisen rehellisen ja sine ira et studio (puolueettomasti) ajattelevan lääkärin, joka ei luule liian itsevarmasti, että voisi olla riippumaton luonnon voimista, kun hänellä on omistuksessaan kaikkein uusimpia lääkkeitä, yhtyä professori Lydtinin Münchenissä antamaan lausuntoon, jonka mukaan ’ei voida sanoa, että ennen 5. marraskuuta 1949 olisi parantuminen ollut suuressa määrin todennäköistä’. Mutta mielestäni on enemmän kuin ihmeellistä, että potilas eli ylipäänsä 30. joulukuuta 1950 saakka, joten Gröning on vaikutuksellaan voinut vielä pidentää elämää. Haluaisin lopettaa lausuntoni lyhyesti siihen viitaten, että väittämät: ’että olisi vielä ollut mahdollista parantua’ ja ’että potilas Kuhfussin elinaikaa olisi voitu pidentää vielä enemmän, jos herra Gröning ei olisi koskaan tullut hänen lähettyvilleen’, eivät ole ennustettavissa eivätkä siitä syystä oikeutettuja.

Epäonnistunut tuomio 

Heinäkuun lopulla 1957 pidettiin oikeudenkäynti Münchenin valamiesoikeudessa. Bruno Gröning vapautettiin kuolemantuottamusta koskevasta syytteestä. Luontaisterapeuttilain rikkomisesta hänet tuomittiin 2.000,- DM:n sakkorangaistukseen.

Vaikka tuomio näyttää ensi silmäyksellä positiiviselta, oli Gröningin mahdotonta hyväksyä sitä. Se merkitsi hänen toimintansa lopullista kieltämistä. Gröningin asianajaja arvioi tuomion paljon positiivisemmin kuin Gröning. Asianajaja teki virheen eikä valittanut tuomiosta, vaan sen teki virallinen syyttäjä. Toinen käsittely pidettiin tammikuun puolivälissä 1958 taas Münchenissä.

Gröning-yhdistys

Toive vapaasta toiminnasta yhdistyksen kautta

Voidakseen saavuttaa parantamiskiellosta huolimatta mahdollisimman monia ihmisiä Bruno Gröning oli perustanut jo viisikymmenluvun alussa yhteisöjä. Niissä hän piti yksinomaan esitelmiä ja teki kaikkensa voidakseen antaa tietonsa avunetsijöille.

Lain suoja ja arvovaltainen johtokunta

22.marraskuuta1953 hän antoi perustaa Murnaussa Seehausenissa kattojärjestöksi Gröning-yhdistyksen. Se oli tarkoitus rekisteröidä yhdistysrekisteriin, ja sen piti tarjota Bruno Gröningin toiminnalle lainmukaisen turvan. Näin oli tarkoitus estää tulevaisuudessa lopullisesti konflikti luontaisterapeuttilain kanssa.

Gröning-yhdistyksen johtokuntaan kuuluivat mm. kreivi Zeppelin, kreivi Matuschka, vapaaherratar Anni Ebner von Eschenbach, rakennushallituksen ylempi virkamies dipl.insinööri Hermann Riedinger ja johtaja Konstantin Weisser, alussa myös yhdistystä perustamassa ollut Rudolf Bachmann, josta yhdistys kuitenkin erosi pian. Elinikäiseksi presidentiksi nimitettiin Bruno Gröning.

Sihteerin voitontavoittelu on tärkeämpää kuin sairaiden hyvinvointi

Yhdistyksen sihteeriksi valittiin toimittaja ja kustannusvirkailija Egon Arthur Schmidt Heidelbergista. Hän oli ollut jo Herfordissa tiiviisti "ihmetohtorin" rinnalla ja perustanut Bruno Gröningin ystävien piirin. Se ei kuitenkaan toiminut Bruno Gröningin haluamalla tavalla ja lakkautettiin vähän ajan kuluttua. Silloin Gröning erosi Schmidtistä, koska tämä oli kavaltanut lahjoitusrahoja.

Schmidt kääntyi vuonna 1952 uudelleen Gröningin puoleen ja kertoi ymmärtäneen virheensä. Hän pyysi saada olla avustamassa järjestön rakentamistyössä, ja Bruno Gröning otti hänet taas avustajakseen. Näin Schmidtillä oli uusi tilaisuus näyttää, oliko hänen sydäntään lähellä todella sairaiden hyvinvointi vai ainoastaan oma taloudellinen hyöty.

Vuonna 1955 Bruno Gröning erosi lopullisesti Schmidtistä, koska tämän asenteessa ei ollut tapahtunut muutosta. Schmidt yritti jatkossakin hyötyä Gröningin kyvyistä. Eronsa jälkeen Schmidt tavoitteli joitakin oikeudenkäyntejä Gröningiä vastaan. Hän halusi saada Gröningiltä jälkikäteen rahaa vapaaehtoisesta avustustyöstään.

Kuka on olemassa ketä ja mitä tarkoitusta varten – yhdistys Gröningin toimintaa varten vai Gröningin toiminta yhdistystä varten?

Yhdistyksen johdon ottivat haltuunsa Konstantin Weisser ja Hermann Riedinger. Se näytti hyvin lupaavalta, koska he olivat valistuneita ja heidän sivistyksestään oli hyötyä Bruno Gröningin järjestölle. Mutta siinä piili myös se vaara, että he toimisivat ylimielisesti yksinkertaisen työmiehen tahtoa vastaan, koska tämä ei vastannut heidän sivistyksensä tasoa.

Ajan kuluessa kehitys kulki todellakin siihen suuntaan, ja molempien miesten oli aina vaikeampi ottaa Bruno Gröningiltä neuvoja vastaan. He näyttivät aivan unohtaneen, että yhdistys ei vain kantanut Bruno Gröningin nimeä, vaan oli olemassa hänen vuokseen. Näille kahdelle Gröning-yhdistyksestä tuli aina enemmän itsetarkoitus. He kadottivat silmistään kokonaan yhdistyksen varsinaisen päämäärän, kärsivien ihmisen auttamisen. Näytti siltä, että he eivät halunneet ymmärtää parantumisten tapahtuvan Gröningin eikä järjestön kautta.

Gröning-yhdistys kehittyi yhä enemmän alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi. Miehelle, jonka nimeä yhdistys kantoi, tuli yhdistyksestä vankila. Se ei tehnyt Gröningiä vapaaksi, vaan rajoitti häntä yhä enemmän.

Ensimmäinen parantamiskieltoa koskeva oikeudenkäynti (1951 – 1952)

Göningin toiminta lääketieteellisessä mielessä parannustoimintaa?

Syyte parantamistaidon luvattomasta harjoittamisesta

1951 - 1952 seisoi Bruno Gröning ensimmäisen kerran Münchenissä oikeuden edessä parantamistaidon luvattoman harjoittamisen vuoksi. Vielä 1949 oli Baijerin sisäministeriö pitänyt hänen toimintaansa vapaana rakkaudentoimintana. Nyt sitä pidettiin parantamistoimintana lääketieteellisessä mielessä.

Syyte nojasi luontaisterapeuttilakiin vuodelta 1939. Lailla kumottiin siihen asti voimassa ollut vapaus parantamiseen. Parantamistaito oli silloin tarkoitus antaa kansallissosialististen lääkäreiden käsiin.

Toisaalta luontaisterapeuttilain rikkominen, toisaalta ei 

Bruno Gröning vapautettiin syytteestä ensimmäisessä ja toisessa instanssissa. Münchenin käräjäoikeuden puheenjohtaja sanoi tuomiota julistaessaan maaliskuussa 1952:

"Tuomioistuin ei voi tuomita syytettyä yksipuolisten lausuntojen perusteella. On enemmän kuin epätodennäköistä, että Gröningin toiminta olisi luontaisterapeuttilain alaista. Toiminta kuuluu alueeseen, jota on tähän mennessä tutkittu aivan liian vähän."

Vetoomusoikeudenkäynnissä vapauttava tuomio tosin vahvistettiin, mutta Bruno Gröningin toimintaa nimitettiin selvästi parannustoiminnaksi luontaisterapeuttilain merkityksessä:

"Syytetty on siten suorittanut ilman lupaa ja ilman lääkärin pätevyyttä toimenpiteitä ihmisten sairauksien, vaivojen ja ruumiinvammojen toteamiseksi, parantamiseksi ja lievittämiseksi, mitä on pidettävä parantamistaitona luontaisterapeuttilain merkityksessä. […]"

Syyllisyyden pois sulkeva erehdys tarkoittaa samaa kuin parantamiskielto

Tuomiossa vielä: "Syytettyä ei voitu kuitenkaan sen johdosta tuomita, koska hänellä oli väärä käsitys parantamistaidon harjoittamisen objektiivisista tuntomerkeistä, mikä sulkee syyllisyyden pois, niin ollen hänen toimintansa ei ollut tahallista."

Koska syyllisyyden pois sulkeva väärinkäsitys, joka Bruno Gröningillä oli ollut, selvitettiin tuomioistuimen päätöksellä, se vastasi vapauttavasta tuomiosta huolimatta parantamiskieltoa. Siitä lähtien Bruno Gröningin oli tiedettävä, että hänen toimintansa oli parantamistaidon harjoittamista luontaisterapeuttilain merkityksessä ja sellaisena kiellettyä. Hänen toimintansa todellisia yhteyksiä, joiden mukaan hänen toimintatavallaan ei ollut mitään tekemistä parantamistoiminnan kanssa lääketieteellisessä merkityksessä, ei ymmärretty.

Huijareiden suvaitseminen

Bruno Gröning antaa kaikille ihmisille tilaisuuden kääntymiseen

Pakotettu maksamaan – avustajat näyttävät todelliset kasvonsa

Bruno Gröningiä lähestyivät jatkuvasti ihmiset sillä verukkeella, että haluavat tukea häntä. Mutta monia kiinnosti vain rahan keruu hänen kykyjensä kustannuksella. Hän näytti vetävän sellaisia ihmisiä vastustamattomasti puoleensa. Kun nämä ihmiset eivät saavuttaneet päämääriään tai kun Gröning irtaantui heistä, he yrittivät monesti pakottaa hänet maksamaan viemällä hänet pitkiin oikeudenkäynteihin.

Niin teki esim. rouva Hülsmann, joka miehensä kanssa otti Bruno Gröningin Herfordissa vieraakseen maaliskuussa 1949 kiitollisena poikansa parantumisesta. Kun kävi selville, että hän ei voinut ansaita rahaa Gröningillä, hän valitti työtuomioistuimeen. Hän antoi laskea sen ajan, jonka hän oli aikaisemmin tarjonnut maksutta Bruno Gröningin käyttöön, työajaksi ja vaati jälkeenpäin palkkaa. Bruno Gröningin täytyi maksaa hänelle elämänsä loppuun saakka joka kuukausi määrätty summa. Tämä ei ollut yksittäistapaus. Tässä tai vastaavassa muodossa näyttivät monet Gröningin entiset avustajat todelliset kasvonsa.

"Myös näiden ihmisten täytyi olla, jotta voitiin tuoda esille, kuka ihminen on"

Mutta miksi Bruno Gröning päästi näennäiset avustajat niin lähelle itseään? Miksi hän ei pysytellyt loitolla sellaisista "keinottelijoista"? 31. elokuuta 1950 Münchenissä pitämässään esitelmässä hän otti tähän kysymykseen kantaa: "Ihmiset ovat yrittäneet tähän mennessä kaikkensa ansaitakseen rahaa tämän pienen miehen tiedoilla ja taidoilla. He ajattelivat löytäneensä kultakaivoksen. Heillä oli myös osittain mahdollisuus rahan ansaitsemiseen, mutta se ei ole Luojan kiitos hyödyttänyt heitä ollenkaan. Myös näitä ihmisiä täytyi olla, jotta voitiin tuoda esille, kuka ihminen on, että ihminen ei kaihda mitään keinoja eikä kysy sitä, saako sairas apua vai ei. On ihmisiä, jotka tekevät mitä tahansa, he voivat rauhassa nähdä sairaan lojumassa jossakin. He eivät ole koskaan välittäneet siitä, he tekivät kaikkensa päästäkseen lähelleni. Tiedän, että siellä ja täällä ihmetellään sitä, että jos se mies tietää niin paljon, miksi hän ei sitä tietänyt, ehkä hän ei tiedäkään mitään. Tiedänkö jotakin ja kuinka paljon tiedän, sen saatte tietoonne vähä vähältä. Mutta tämän kohdan täytyi olla näin. Tämä materiaali puuttui rakennustyöstä, jotta Teille kaikille voitiin raivata tie vapaaksi."

"...silloin jokainen tietää, keitä he ovat"

Grete Häusler (1922 – 2007), itse parantunut, Bruno Gröningin pitkäaikainen avustaja ja "Bruno Gröningin ystäväpiirin" perustaja, kirjoittaa kirjassaan Tämä on totuus Bruno Gröningistä ja hänen vaiheistaan seuraavasta tapauksesta: "Kun kerran jätin Bruno Gröningille hyvästit ja toivotin hänelle kaikkea hyvää sanoen: ’Herra Gröning, toivon, että saatte toimia rauhassa niin, ettei kukaan väärä avustaja enää haittaa Teitä’, vastasi hän suureksi hämmästyksekseni: ’Tyystin väärin, sen täytyy olla näin!’ Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta hän selitti minulle, miksi hänen täytyy tehdä ja kestää tämä kaikki. Hän paljasti minulle siten suuren salaisuuden: ‘Tiedän, mitä ihminen sisimmässään kantaa. Mutta jos sanoisin ihmisille: ’Tuo on valehtelija, tuo on huijari, varas’, ei kukaan uskoisi minua. Mitä minun on tehtävä? Minun on vedettävä nämä ihmiset lähelleni, opetettava heille hyvää, kannustettava heitä kääntymään ja annettava heille sitten tilaisuus valehdella, petkuttaa ja varastaa. Jos he sen nyt kaikesta huolimatta tekevät, tietää jokainen, keitä he ovat. Annan heidän sitten tulla hyvin lähelle, en ole pelkuri, sitten taistelen.’"

Uusia teitä ja umpikujia

Keinottelijoita Gröningin ympärillä

Itse itsensä nimittänyt Gröningin manageri ainutkertaisine vaatimuksineen

Vaimonsa parantumisesta kiitollisena wangeroogelainen liikemies Otto Meckelburg halusi tukea Bruno Gröningiä ja esitti hänelle konkreettisia suunnitelmia parantoloiden perustamiseksi. Bruno Gröning suostui siihen, ja Meckelburgista tuli hänen "managerinsa".

Joulukuun lopulla lähtivät molemmat Wangeroogeen. Siellä Gröning puhui Meckelburgin järjestämissä tilaisuuksissa ja sai aikaan lukuisia parantumisia. Hän luotti täysin tähän mieheen. 8. tammikuuta 1950 Gröning antoi Wangeroogen saarella asiakirjojen vahvistamalla suostumuksella tulevaisuuden toimintansa kokonaan Meckelburgin käsiin:

"Herra Gröning antaa suostumuksensa herra Meckelburgin suunnitelmalle ja sitoutuu olemaan ehdottomasti käytettävissä päämäärän saavuttamiseksi, antamaan herra Meckelburgille kaiken tarvittavan tuen suunniteltua yhdistystä perustettaessa sekä yhdistyksen myöhäisemmässä toiminnassa ja tekemään kaiken voitavansa palvellakseen edellä mainittuja päämääriä. Tämä velvollisuus herra Gröningillä on sekä henkilökohtaisesti herra Meckelburgia että perustamisvaiheessa olevaa yhdistystä ja sen yllämainittuja päämääriä kohtaan. Lisäksi herra Gröning sitoutuu olemaan antamatta tukeaan kenellekään muulle henkilölle tai henkilöryhmälle. Hän toimii vain yhdistyksen puitteissa ja vain yhteisymmärryksessä herra Meckelburgin kanssa."

Jo tammikuussa Meckelburg perusti Yhdistyksen Gröningin parantamismenetelmien tutkimiseksi Hänestä itsestään tuli toiminnanjohtaja ja hän sai 1.000,- DM palkkaa kuukaudessa. Bruno Gröning ei saanut rahaa. Selvisi, että Meckelburg ei pitänyt lupauksiaan. Hän näki Gröningissä vain rahanlähteen ja nimitti tätä pilkallisesti "tallinsa parhaimmaksi hevoseksi". Sairaat ihmiset eivät häntä kiinnostaneet. Hän oli sitonut Gröningin sopimuksella itseensä, ja "ihmeparantajan" täytyi tehdä, mitä hän vaati.

Vasta kesäkuussa 1950 Gröningin onnistui irtaantua Meckelburgista, minkä johdosta tämä vannoi kostoa: "Sen Gröningin panen vielä matalaksi, teen siitä hakkelusta."

Luontaisterapeutti ja hänen esitelmätarjouksensa

Sen jälkeen Gröning työskenteli joitakin kuukausia müncheniläisen luotaisterapeutin Eugen Enderlinin kanssa. Enderlin oli parantunut Traberhofissa ja tarjosi Bruno Gröningille mahdollisuutta pitää esitelmiä vastaanottotiloissaan. Mutta myös Enderlin osoittautui keinottelijaksi. Hän ei ollut kiinnostunut auttamisesta. Hän halusi hyötyä taloudellisesti "Gröning-ilmiöstä". Vuoden lopulla Gröning erosi Enderlinistä, ja myöhempikin yhteistyö 1952 - 1953.kariutui samasta syystä.

Parantajakarrieristi

Gröning piti sen jälkeen esitelmiä Gräfelfingissä Weikersheim-nimisessä matkustajakodissa. Toimittaja tri Kurt Trampler otti hänet luokseen ja järjesti näitä tilaisuuksia. Hän oli tutustunut Gröningiin jo syksyllä 1949. Trampler oli mennyt silloin erään müncheniläisen lehden toimittajana Traberhofiin, ja hänen jalkansa oli parantunut siellä odottamatta. Kiitollisuudesta hän kirjoitti kirjan Suuri kääntyminen ja asettui Gröningin puolelle viranomaisten edessä. Gräfelfingin esitelmissä kävi paljon ihmisiä kuten Enderlinkin luona aikoinaan. Mutta myös Trampleriin yhteys katkesi. Tämä uskoi eräänä päivänä oppineensa Gröningiltä tarpeeksi. Hän erosi Gröningistä ja ryhtyi itsenäiseksi parantajaksi.

Traberhof- Joukkoryntäys Rosenheimissa

Syyskuussa 1949 kokoontuu päivittäin Gröningin eteen apua etsivien ihmisen joukko, joinakin päivinä jopa 30.000

Heidelbergin tutkimusten jälkeen Bruno Gröning lähti elokuussa 1949 Etelä-Saksaan. Hän halusi välttää hälinää, joka oli vallinnut hänen ympärillään ja vetäytyi Münchenin lähellä Rosenheimissa sijaitsevalle yksityiselle maatilalle. Hänen oleskelunsa siellä onnistuttiin pitämään aluksi salassa. Mutta kun ensimmäiset lehdet olivat tiedottaneet Gröningin tulosta Baijeriin, alkoi todellinen joukkoryntäys.

Päivittäin virtasi ihmisjoukkoja Rosenheimin Traberhofiin, joinakin päivinä jopa 30.000. Lehdistö, radio ja viikkokatsaus elokuvateattereissa tiedottivat siitä. Siellä tehtiin myös elokuva, jonka nimi oli "Gröning" ja joka dokumentoi tapahtumia hänen ympärillään.

Raamatullisia kohtauksia

Zeitungsblitz-lehti kirjoitti syyskuun toisella viikolla erikoisnumerossaan: "Vähitellen oli paikalle kerääntynyt yli kymmenentuhatta ihmistä. He olivat odottaneet jo tuntikausia kovassa kuumuudessa sitä suurta hetkeä, jolloin Gröning tuli parvekkeelle, puhui ihmisille ja lähetti parannuksenvoimaansa. Ihmiset seisoivat tiiviisti vieri vieressä päästäkseen täysin osallisiksi Gröningin ’parannuksensäteistä’. Pyörätuoleissaan tai lepotuoleissa istuivat hyvin vakavasti sairaat ja kauempana seisovat yksittäiset ihmiset alkoivat jo reagoida. Puoliksi sokeat saivat taas näkönsä takaisin, siihen asti liikuntavammaiset nousivat taas ylös, taas liikuttivat rammat jäykkiä jäseniään. Sadat kertoivat voimistuneista kivuista sairaissa kohdissa, vedosta, pistämisestä ja kihelmöinnistä, sanoinkuvaamattomasta ’kevyen olon’ tunteesta tai yhtäkkiä häviävästä päänsärystä."

Raamatullisia kohtauksia ei nähty vain Traberhofissa. Kaikkialla, minne Gröning ilmestyi, häntä ympäröivät salamannopeasti lukemattomat sairaat. Anita Höhne kuvailee kirjassaan Tämän päivän henkiparantajia olosuhteita Gröningin ympärillä: "Pyhiinvaellukset alkoivat välittömästi, kun Gröning ilmoitti tulostaan. Tyypillisiä ovat kohtaukset, joita toimittaja Rudolf Spitz näki käydessään Gröningin luona Münchenissä syyskuussa 1949:

’Kello 19.00 seisoi tuhansia ihmisiä Sonnenstrassella. He seisoivat siellä vielä kello 22.30. Olen kokenut viiden sotavuoden aikana paljon, mutta en koskaan ollut järkyttyneempi kuin niiden neljän tunnin aikana, jolloin istuin Bruno Gröningiä vastapäätä ja koin kauhistuttavan kurjuuden ja kärsimyksen paraatin. Epileptikkoja, sokeita ja rampoja kainalosauvoineen tungeksi hänen luokseen. Äidit toivat rampoja lapsiaan Gröningin eteen. Ihmiset pyörtyilivät, kuului huutoja, anovia avunhuutoja, pyyntöjä, toivomuksia, syviä huokauksia.’"

Valtiovaltan hyväntahtoinen asenne

Anita Höhne siteeraa edelleen toimittaja Rudolf Spitziä: "’Sairaita paareilla, halvaantuneita, suurta ihmisjoukkoa tarkkaili myös toinen müncheniläinen toimittaja tri Kurt Trampler Rosenheimissa sijaitsevassa Traberhofissa, jossa Bruno Gröning silloin asui. Trampler tuli Münchener Allgemeine-viikkolehden reportterina. Hän oli viileä journalisti, joka kirjoitti vain siitä, minkä itse näki ja kuuli: ’Kuulemme nyt parvekkeelta äänen, joka ei ollut Gröningin ääni, ja kiiruhdamme ikkunaan. Münchenin poliisipäällikkö Pitzer puhuu ihmisille. Hän kertoo siitä, että häntä vuosia vaivannut iskiasvaiva parantui huomattavasti Gröningin läsnä ollessa. Pitzner ei varmastikaan ole mikään herkkiin kuvitelmiin taipuvainen mies, mutta hän voi todistaa sen, mitä on itsessään havainnut. Nyt hän tunnustaa julkisesti olevansa Gröningin puolella, ja CSU:n kansanedustaja Hagen tulee hänen jälkeensä samanlaisella selityksellä.’"

Myös Baijerin viranomaiset suhtautuivat Bruno Gröningiin hyväntahtoisesti. Sanomalehti Münchner Merkur kirjoitti 7. syyskuuta 1949 otsikolla "Hyväntahtoisuutta Gröningiä kohtaan": "Pääministeri tri Erhard sanoi maanantaina lehdistötilaisuudessa, että sellaisen ’epätavallisen ilmiön’ kuin Bruno Gröningin ei pitäisi antaa haaksirikkoutua pykäliin. Hänen mielestään ei Baijerissa ollut suuria vaikeuksia antaa Gröningille toimintalupaa.

Baijerin sisäministeriöltä tuli lehteen seuraava tiedonanto: Bruno Gröningin parantamistoimintaa tutkittaessa kävi ilmi, että se voidaan nähdä vapaana rakkaudentoimintana eikä siihen tarvita näissä puitteissa luontaisterapeuttilain vaatimaa lupaa."

Maineen vahingoittamisen jälkeen parantumisten lääketieteellinen dokumentoiminen

Traberhofissa oli Gröningin ympärillä kovaa hälinää. Sinne soluttautui keinottelijoita, jotka halusivat hyötyä taloudellisesti hänen kyvyistään. He vahingoittivat Gröningin mainetta ja aiheuttivat sen, että viranomaiset etääntyivät Gröningistä. Kun olosuhteet tulivat sietämättömiksi, vetäytyi Gröning Baijerin vuoristoon. Hän halusi harkita joitakin tarjouksia, jotka mahdollistaisivat parantoloiden perustamisen. Hänen pyrkimyksenään oli perustaa laitoksia, joissa avunetsijät voisivat parantua järjestyneissä olosuhteissa. Tarkoituksena oli, että lääkärit suorittaisivat alustavat tutkimukset ja jälkitarkastukset Heidelbergin esikuvan mukaisesti ja dokumentoisivat tapahtuneet parantumiset.

"Ilmiö Gröning" ja tiede

Lääketieteellinen tutkimus Heidelbergissä, luvassa on kirjallinen lausunto

Näihin Herfordin aikoihin lääketieteen erikoistoimittajat tutkivat Gröningin parantamistuloksia. Marburgissa toimiva psykologi ja lääkäri prof. tri H. G. Fischer lähti Herfordiin mukanaan erikoiskirjeenvaihtajia. Herfordissa hän keskusteli parantuneiden kanssa ja hänen täytyi hämmästyksekseen todeta, että Gröningin "metodi" tuotti todella hyviä tuloksia. Revue-lehti, päätti siitä syystä ryhtyä tieteellisesti selvittämään "Gröning-ilmiötä". "Ihmetohtorin parantamismenetelmää" oli tarkoitus tutkia Heidelbergin yliopistollisessa sairaalassa.

Bruno Gröning suostui Fischerin ehdotuksiin, koska hänelle oli onnistuessaan luvassa myönteinen lausunto. Gröning toivoi löytäneensä tien vapaaseen toimintaan.

Parantumisia lääkäreiden silmien edessä – "Bruno Gröning ei ole puoskari"

Tutkimukset alkoivat 27. heinäkuuta. Niiden 80.000 sairaan joukosta, jotka olivat lähettäneet Gröningille avunpyyntökirjeen, valittiin sairaat, joita auttamalla Gröningin oli näytettävä kykynsä. Lisäksi oli valittu joitakin Heidelbergin Ludolf-Krehl-klinikan potilaita. Heidät kaikki tutkittiin ensin huolellisesti ja laadittiin tarkkoja diagnooseja. Se jälkeen he tulivat Gröningin luokse, joka antoi "menetelmänsä" vaikuttaa heihin. Läsnä oli koko ajan lääkäreitä. He olivat todistamassa, miten sairaudet hävisivät osittain spontaanisti. Sairaalassa tehdyt jälkitarkastukset vahvistivat parantumiset. Jopa parantumattomat sairaudet kuten Behterevin tauti parantuivat.

Revuessä julkaistussa etukäteislausunnossa prof. tri Fischer sanoi nimenomaan, että Bruno Gröning ei ollut puoskari, vaan luonnostaan lahjakas sielunlääkäri. Siten hän yritti selittää omalta näkökannaltaan "Gröning-ilmiön". Sillä hän ei kuitenkaan osunut Gröningin kohdalla oikeaan.

Gröning kieltäytyy liiketoimista

Lopullisen lausunnon piti valmistua sitten, kun kaikki tulokset oli tutkittu. Bruno Gröningille vakuutettiin, että hänen toiminnalleen tulevaisuudessa raivattaisiin tie vapaaksi. Sillä välin ehdottivat professorit Fischer ja von Weizäcker (joka oli koko hankkeen suojelijana) Bruno Gröningille seuraavaa: He aikoivat perustaa parantoloita, joissa Gröning voisi toimia lääkäreiden rinnalla. He kuitenkin johtaisivat parantoloita ja valitsisivat potilaat.

Siihen Bruno Gröning otti kantaa: "Professori F:n minulle tässä yhteydessä asettamat taloudelliset ehdot ja muut seikat olivat sellaisia, etten voinut hyväksyä niitä. Tästä käytiin tietysti monia neuvotteluja myös niiden herrojen kanssa, jotka halusivat rahoittaa toiminnan. En voinut hyväksyä professori F:n ehdotuksia, vaan hylkäsin ne siitä syystä, että 1. minulla ei ollut penniäkään rahaa, joten en olisi voinut sitoutua taloudellisesti mihinkään, mitä en olisi voinut täyttää; 2. en ole koskaan ajatellut tekeväni tästä hankkeesta liiketoimintaa. Siksi oli täysin mahdotonta vaatia minulta mitään sellaista. Sitä paitsi halusin tehdä vain sitä, mitä kutsumukseni edellytti: auttaa avunetsijöitä ja olla siksi lääkäreiden ja psykologien käytettävissä. Mutta en halunnut koskaan tehdä tästä asiasta liiketoimintaa."

Lausunto jäi tulematta ja potentiaalinen ristiriita lain kanssa

Bruno Gröningin torjuvan asenteen vuoksi professorit eivät olleet enää kiinnostuneita hänestä. Luvattua lausuntoa ei koskaan annettu. Sen sijaan, että hänelle oltaisiin tehty vapaa toiminta mahdolliseksi, heitettiin uusia kapuloita rattaisiin. Tutkimuksessa puhuttiin hänen "parantamismenetelmänsä" yhteydessä mm."hoidosta", "potilaasta", ja se arvioitiin lääketieteelliseksi toiminnaksi. Se ennakoi jo ristiriitaa luontaisterapeuttilain kanssa.

1949 – julkisen mielenkiinnon kohteena

Bruno Gröningin toiminta Herfordissa

Tuhannet sairaat ja avunetsijät piirittävät Gröningin

Yhdeksänvuotias Dieter Hülsmann oli ollut jo pidemmän aikaa vuoteenomana. Hänellä oli progressiivinen lihasdystrofia. Ei yksikään niistä lääkäreistä ja professoreista, joiden luona poika oli käynyt, kyennyt auttamaan häntä. Sen jälkeen, kun Bruno Gröning oli huolehtinut pojasta, tämä pystyi taas kävelemään. Insinööri Hülsmann - poikansa äkillisestä parantumisesta haltioissaan - pyysi vierasta jäämään luokseen. Hän halusi kutsua paikalle muitakin sairaita, joita "ihmemiehen" pitäisi auttaa, kuten Hülsmann sen ilmaisi.

Bruno Gröning otti tarjouksen vastaan, ja päivä päivältä tuli enemmän avunetsijöitä. Yhä useammat ihmiset kuulivat ihmeellisistä tapahtumista Gröningin ympärillä. Ei kestänyt kauan, kunnes kaikki tiesivät hänen nimensä. Lehdet kirjoittivat "ihmetohtorista". Hänestä tuli brittiläisellä vyöhykkeellä jatkuva puheenaihe. Tuhansia ihmisiä virtasi Wilhelmsplatzille, ja ihmismassat ympäröivät rakennuksen.

Manfred Lütgenhorst lehdestä Münchner Merkur kirjoitti 24. kesäkuuta 1949 mm: "Kun tulin aamupäivällä kello 10.30 Herfordiin, seisoi pienen kaksikerroksisen Wilhelmsplatzilla sijaitsevan talon edessä noin tuhat ihmistä. Näkymä oli sanoin kuvaamattoman surkea. Lukemattomia halvaantuneita pyörätuoleissa, toisia kantoivat heidän omaisensa, sokeita, kuuromykkiä, äitejä, joilla oli mukanaan tylsistyneitä ja raajarikkoisia lapsia, vanhat mummot ja nuoret miehet tungeksivat ja voihkivat. Aukiolle oli pysäköity melkein sata henkilö-, kuorma- ja linja-autoa. Ne kaikki tulivat hyvin kaukaa."

Halvaantumisia, mahahaavoja, sokeutta: "Herra Gröning katsoi minuun, ja nyt olen taas täysin terve."

Manfred Lügenhorst jatkaa: "’Uskotteko, että teidät parannetaan?’ kysyin sairailta. He nyökkäsivät. ’Teidän olisi pitänyt olla täällä eilen’, yksi heistä vastasi. ’ Herra Gröning oli Viersenissä Reininmaalla, ja täällä pihassa nousi viisi rampaa ylös ja lähti terveenä kotiin. Kaukoparannus - piha teki heidät terveiksi.’ Muut sairaat vahvistivat tämän.

Kuljin edelleen ihmisjoukon läpi ja pikakirjoitin muistiin heidän ihmeellisiä kertomuksiaan. Ne riittäisivät täyttämään kokonaisen kirjan. Kun sytytin savukkeen, sanoi vieressäni seissyt nuori mies: ’Myykää minulle yksi, olkaa hyvä!’ Miehellä oli yllään sotilastakki, ja hän näytti aivan Venäjältä palanneelta sotavangilta. Annoin hänelle savukkeen. Hän sytytti sen ja sanoi riehakkaasti: ’Katsokaapas, nyt voin tehdä taas itse kaiken.’ Näin sanoessaan hän liikutti oikeaa käsivarttaan ja sormia sekä oikeaa jalkaansa. ’Paransiko Gröning Teidätkin?’ kysyin. ’Paransi. Oikea puoleni halvaantui Venäjällä. Herra Gröning katsoi minuun, ja olen nyt täysin terve, enkä pysty sitä vieläkään käsittämään.’ Hän heilutteli onnellisena jäseniään.

Lähdin erään valkohiuksisen, noin 40-vuotiaan naisen ympärillä seisovaa ryhmää kohti. ’Tietysti herra Gröning paransi minutkin’, kuulin naisen sanovan. ‘Minulla oli suuren suuria mahahaavoja, laihduin jatkuvasti enkä saanut kivuilta enää nukutuksi. Meitä oli Gröningin luona kaksitoista. […] Hän katsoi minuun, ja minusta tuntui, kuin haavaumat olisivat pudonneet kuin kivi maahan. Siitä lähtien minulla ei ole ollut enää kipuja, painoni on nousussa, ja röntgenkuvat, joita annoin ottaa, näyttivät selvästi, että haavat olivat hävinneet. Antauduin lääkäreiden tutkintakomission käytettäväksi. Voin kertoa Teille, että lääkärit olivat hämmästyneitä!’

Nainen jatkoi: ’Mutta tämä ei ole vielä mitään. Viime viikolla oli pihalla sokea mies. Hän odotti täällä monta päivää ja yötä. Koska tulen tänne usein, mies herätti huomiotani. Säälin häntä ja kutsuin hänet syömään. Mutta hän kieltäytyi tulemasta mukaan. ’Minun täytyy odottaa sitä hetkeä, jolloin Gröning tulee ulos.’ Vein hänelle sämpylöitä ja tarjouduin huolehtimaan siitä, että hänet viedään asemalle. ’En tarvitse ketään, sillä tulen menemään yksin asemalle.’ Ja sitten näin sen omin silmin. Herra Gröning tuli, ja tämä nuori mies huusi: ’Näen taas!’ Harso oli todellakin poistunut hänen silmiensä edestä. Hän kuvasi minulle, minkälainen laukku minulla oli kädessäni. Hän sanoi: ’Tuolla menee auto, ja tuossa on sen rekisterikilpi’, ja itse hän löysi tien asemalle. Kaikki lähellä olleet itkivät ilosta.’"

Parantamiskielto viranomaisten ja lääkärikunnan toimesta

Ei kestänyt kauaa, kun myös viranomaiset - ennen kaikkea terveysvirasto - ottivat tapauksen hoitaakseen. Muodostettiin tutkintakomissio, ja Bruno Gröning sai parantamiskiellon. Jotkut vaikutusvaltaiset lääkärit olivat hänen ilmeisimpiä vihamiehiään. He tekivät kaikkensa estääkseen Gröningin toiminnan. He vaativat, että hänen parantamiskykynsä tutkitaan tieteellisesti. Mutta millainen asenne kiellon takana piili, käy selvästi ilmi seuraavasta, erään ratkaisevasti mukana vaikuttaneen lääkärin ilmaisusta: "Gröning voi todistaa mitä hyvänsä, hänelle ei kuitenkaan tulla antamaan parantamislupaa." "Gröningin kanssa tekemisissä oleminen loukkaa lääkäreiden ammattikunniaa." Kesäkuun lopulla Gröningin täytyi lähteä Herfordista lopullisesti. Kaikki pyrkimykset parantamisluvan saamiseksi olivat epäonnistuneet.

Kehityksen kulku ja ratkaisevat elämän vaiheet

Valmistautuminen myöhempään toimintaan

Pakotetut ja keskeytetyt oppivuodet

Käytyään kansakoulua viidenteen luokkaan asti Bruno Gröning aloitti kaupallisen alan opinnot. Ne hänen täytyi kuitenkin isänsä painostuksesta keskeyttää kahden ja puolen vuoden kuluttua. Muurarien esimies halusi poikansakin oppivan rakennusalan ammatin. Isä lähetti poikansa puusepän oppiin, mutta sitäkään Bruno Gröning ei saanut viedyksi loppuun. Sodan jälkeisen ajan taloudellinen sekasorto teki sen mahdottomaksi. Firman, jossa hän oli oppipoikana, täytyi lopettaa työt kolme kuukautta ennen oppisopimuksen päättymistä, koska firmalla ei ollut enää töitä. Sen jälkeen Bruno Gröning ansaitsi elantonsa mitä erilaisimmissa ammateissa. Egon Arthur Schmidt kirjoittaa tästä ajasta:

"Kaikki työt, joihin hän tarttui, onnistuivat"

"Minulle kertoivat eri työtoverit, että hänen työlleen oli leimaa antavaa se, että hänelle onnistuivat kaikki työt, korjasi hän sitten kelloja ja radioita tai toimi lukkoseppänä. Erityisesti tekniset työt sopivat hänelle. Hän ei myöskään koskaan arkaillut tarttua kaikkein karkeimpiin tai ruumiillisesti raskaimpiin töihin. Työläisenä satamassa hän teki kaikkea samalla tavalla kuin jokainen muukin hänen työtovereistaan. Hän ei salaillut tehtäviään. Nehän kuuluivat sille tielle, joka johti hänet läpi syvyyksien, jotta hän voisi saavuttaa korkeuden. Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: ‘Ihmisestä, joka ei ole koskaan rämpinyt suon läpi, ei voi tulla pyhimystä.’ Entiset matkatoverit ovat antaneet tarpeeksi todisteita siitä, yksi niistä saavutti minut juuri äskettäin. Siinä sanotaan yksinkertaisesti ja varauksetta, että kertoja työskenteli Bruno Gröningin kanssa vuoden ja muistaa tämän hyvin parhaimpana ja kunnollisimpana toverina, mitä ajatella saattaa."

Naimisiinmeno ja kohtaloniskut perheessä

Kaksikymmentäyksivuotiaana Bruno Gröning meni naimisiin. Hänen vaimollaan ei ollut minkäänlaista ymmärrystä häntä kohtaan. Vaimo halusi pakottaa hänet porvarillisen perhe-elämän ahtauteen ja vähätteli parantumisia "päähänpistoina". Vuosina 1931 ja 1939 syntyneet pojat Harald ja Günter kuolivat molemmat yhdeksän vuoden iässä. Vaikka lukemattomat ihmiset olivat kokeneet parantumisen Bruno Gröningin avulla, ei Gertrud Gröning uskonut miehensä parannuksenvoimaan. Vaimo ei antanut poikia miehensä vaan lääkäreiden hoivaan. Koululääketiede ei kuitenkaan kyennyt auttamaan. Molemmat pojat kuolivat sairaalassa, Harald vuonna 1940 Danzigissa ja Günter 1949 Dillenburgissa. Bruno Gröningille olivat poikien kuolemat raskaita kohtaloniskuja. Vielä vuosia myöhemmin hänelle tulivat kyyneleet silmiin, kun hän puhui pojistaan.

Aika maailmansotien välissä oli hänelle valmistautumista tulevaa toimintaa varten. Hänen täytyi kerätä monia katkeria kokemuksia voidakseen ymmärtää kaikissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja voidakseen tuntea heidän hätänsä.

Auttaminen ampumisen sijaan – rintamalla ja sotavankeudessa

Toisen maailmansodan aikana hänet kutsuttiin armeijaan vuonna 1943. Siellä hänelle tuli vaikeuksia esimiestensä kanssa. Koska hän kieltäytyi ampumasta ihmisiä, häntä uhattiin sotaoikeudella. Lopulta hänen täytyi kuitenkin lähteä rintamalle. Hän haavoittui ja jouti venäläisten sotavankeuteen. Länsi-Saksaan hän tuli kotiseudultaan karkotettuna vuoden 1945 lopussa.

Bruno Gröningin käyttäytymistä sota-aikana leimasi hänen toivomuksensa auttaa. Jopa rintamalla hän käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja asettui puolustamaan tovereitaan ja siviiliväestöä.

Eräässä venäläisessä kylässä hän teki mahdolliseksi nälkäkuoleman partaalla olevien ihmisten pääsyn armeijan ruokavarastolle. Sotavankeudessa hän taisteli tovereilleen paremmat vaatteet, parempaa ruokaa ja paremman majoituksen. Hän auttoi lukemattomia parantumaan nälän synnyttämästä vesipöhöstä. Sodan hirveyksien keskellä hän ei surmannut yhtäkään ihmistä, vaan auttoi lukemattomia ihmisiä.

Avioero ja kääntyminen kaikkien ihmisten puoleen

Joulukuussa 1945 hänet vapautettiin vankeudesta. Hän asettui Hessenin osavaltiossa sijaitsevaan Dillenburgiin ja haki perheensä luokseen. Mutta sen jälkeen, kun toinenkin poika oli kuollut, ja hänen vaimonsa halusi kieltää häneltä kaiken avustustoiminnan, hän erosi vaimostaan. Hän tunsi velvollisuudekseen antaa kaikkien ihmisten päästä osalliseksi niistä parantavista voimista, joita hänellä oli. Hän sanoi: "En kuulu yksittäisille ihmisille, kuulun ihmiskunnalle."

Vuoden 1949 alussa hänen tiensä vei hänet Ruhrin alueelle. Joidenkin parantuneiden kertomusten kautta yhä useampien ihmisten huomio kiinnittyi Bruno Gröningiin. Hän kulki talosta taloon, aina sinne, missä häntä tarvittiin, missä sairaat pyysivät häneltä apua. Niin hän vaikutti pienessä piirissä, kunnes otti maaliskuussa vuonna 1949 vastaan erään herfordilaisen insinöörin kutsun käydä perheen pojan luona.

Lapsuus ja nuoruus

Selkäsaunoja, pilkkaa, ymmärtämisen puutetta ja hyväksyntää – hän on erilainen lapsi kuin muut

Pako kovasydämisestä ympäristöstä luontoon : "Siellä koin Jumalan"

Bruno Gröning syntyi 30. toukokuuta 1906 Danzigissa (nyk. Gdansk) Olivan kaupunginosassa August ja Margarethe Gröningin seitsemästä lapsesta neljäntenä. Vanhemmat huomasivat jo varhain poikansa poikkeuksellisuuden. Esim. arkoina pidetyt eläimet kuten jänikset ja kauriit tulivat spontaanisti hänen luokseen ja antoivat pelkäämättä silittää itseään.

Mitä vanhemmaksi Bruno Gröning tuli, sitä vieraammalta ympäristö hänestä vaikutti. Gröning kertoi, että häntä kuritettiin usein kotona. Iskut, niin hän sanoi, eivät tehneet hänen keholleen kipeää, mutta hän tunsi, että häntä ei ymmärretty.

Ympäristön kovasydämisyyttä pieni Bruno pakeni luontoon. Eläimet, puut ja pensaat vetivät häntä enemmän puoleensa kuin useat ihmiset. Hän hävisi usein moniksi tunneiksi läheiseen metsään.

"Siellä koin Jumalan. Jokaisessa pensaassa, jokaisessa puussa, jokaisessa eläimessä ja jopa kivissä. Saatoin seistä kaikkialla tuntikausia - ajantajua ei silloin enää ollut - ja mietiskellä. Minusta tuntui aina, kuin koko sisäinen elämäni laajenisi äärettömyyteen."

Koskaan hän ei ollut mukana ikätovereittensa villeissä tappeluissa. Siksi hän joutui usein ilkeän pilkan kohteeksi, hän sai selkäänsä ja häntä rangaistiin erilaisuutensa vuoksi.

Mielellään nähtyjä ihmisten ja eläinten parantumisia

Ajan mittaan tuli Bruno Gröningin olemuksessa selväksi se puoli, joka oli vievä hänet myöhemmin julkisuuden parrasvaloihin. Hänen läsnä ollessaan tulivat ihmiset ja eläimet terveiksi. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana hän kävi usein sotilassairaaloissa, joissa hänet nähtiin mielellään. Haavoittuneet tunsivat voivansa hyvin, kun hän oli läsnä ja monet tervehtyivät. Myös sairaat lähettivät hänen äidilleen pyyntöjä, että tämä tulisi pikku Brunon kanssa heidän luokseen. Perheessä ja tuttavapiirissä otettiin pojan parantamiskyky mielellään vastaan.

Pyrkimys itsenäisyyteen

Bruno Gröning kirjoittaa elämäkerrassaan: "Kun olin pieni, vapautuivat sairaat ihmiset vaivoistaan minun ollessani läsnä ja kiihtyneet tai riitelevät lapset sekä aikuiset rauhoittuivat täysin sanottuani jotakin. Totesin lapsena myös, että eläimet, joita pidettiin yleisesti arkoina tai pahaluonteisina, näyttäytyivät minulle hyväntahtoisina ja kesyinä. Suhde vanhempiini ja sisaruksiini oli siksi omituinen ja jännittynyt. Pyrin pian täydelliseen itsenäisyyteen päästäkseni eroon perheestäni, jossa minua ei ymmärretty."

Bruno Gröning (1906-1959)

Epätavallinen ihminen yhteiskunnallisessa väittelyssä

Vuonna 1949 Bruno Gröningin nimi tuli Saksassa yhdessä yössä julkisuuden valokeilaan. Lehdistö, radio ja viikkokatsaus elokuvateattereissa kertoivat hänestä. Tapahtumat "ihmetohtorin", joksi häntä pian nimitettiin, ympärillä pitivät nuoren tasavallan monen kuukauden ajan jännityksessä. Hänestä tehtiin elokuva, tieteellisiä tutkimuslautakuntia kutsuttiin koolle, ja viranomaiset korkeimpia hallintoelimiä myöten paneutuivat Bruno Gröningin tapaukseen. Nordrhein-Westfalenin sosiaaliministeri antoi tarkkailla häntä epäiltynä luontaisterapeuttilain rikkomisesta. Baijerin pääministeri sitä vastoin selitti, että sellaisen "poikkeuksellisen ilmiön" kuin Gröningin ei saanut antaa haaksirikkoutua lakipykäliin. Baijerin sisäministeri kutsui hänen toimintaansa "vapaaksi rakkaudentoiminnaksi".

Bruno Gröningin tapauksesta keskusteltiin kiivaasti mielipiteitä kaihtamatta kaikissa kansankerroksissa. Tunteet kuohuivat korkealle. Papit, lääkärit, toimittajat, juristit ja psykologit puhuivat Bruno Gröningistä. Hänen ihmeparantamisensa olivat toisille korkeamman mahdin armolahjoja, toisille huijausta. Lääketieteelliset tutkimukset kuitenkin vahvistivat parantumisten todenperäisyyden.

Maailmanlaajuinen kiinnostus yksinkertaista työmiestä kohtaan

Bruno Gröning, syntynyt vuonna 1906 Danzigin kaupungissa (nykyään Gdansk), päätyi sodan jälkeen kotiseudultaan karkotettuna Länsi-Saksaan. Hän oli yksinkertainen työmies ja ansaitsi elantonsa monenlaisissa ammateissa, mm. puuseppänä sekä tehdas- ja satamatyöläisenä, Nyt hänestä oli tullut yhtäkkiä julkisen kiinnostuksen kohde. Uutiset hänen ihmeparantamisistaan levisivät ympäri maailmaa. Sairaita ihmisiä, pyyntökirjeitä ja tarjouksia tuli kaikista maista. Kymmenettuhannet parantumisenetsijät tulivat hänen luokseen. Oli käynnistymässä lääketieteen vallankumous.

Kieltojen, oikeudenkäyntien ja rahanahneiden avustajien lujassa otteessa

Mutta myös vastavoimat olivat paikalla. Ne tekivät kaikkensa estääkseen Bruno Gröningin toiminnan. Parantamiskiellot vainosivat häntä. Häntä vastaan lähdettiin käymään oikeutta. Kaikki pyrkimykset saattaa hänen toimintansa järjestyneisiin uomiin epäonnistuivat. Näin kävi osaksi vallassa olleiden yhteiskunnallisten voimien vastarinnan ja osaksi hänen avustajiensa kykenemättömyyden ja ahneuden vuoksi. Bruno Gröningin kuollessa Pariisissa tammikuussa 1959 viimeinen oikeudenkäynti häntä vastaan oli vielä täydessä käynnissä. Oikeudenkäynti keskeytettiin, eikä lopullista tuomiota koskaan annettu. Mutta monet kysymykset jäivät avoimiksi.