Bruno Gröning - Hänen sanansa karkottaa sairauden

Das Neue Blatt, 9.5.1957

Tri Horst Mannin kirjoitus

Aluksi täytyy sanoa painokkaasti: Tässä ei ole kyse Bruno Gröningin persoonasta. Das Neue Blatt-lehti ei halua liittyä niiden kuoroon, jotka ylenpalttisesti ylistävät häntä parantajaksi tai parjaavat puoskariksi. Meidän tehtävämme oli tutkia Bruno Gröningin aikaansaamia parantumisia - kriittisesti ja lahjomattomasti - pyrkien pelkästään rehellisesti pääsemään vihdoinkin perille totuudesta. Sillä kaikilla kärsivillä ihmisillä on oikeus tähän totuuteen.

Das Neue Blatt lehti avaa siten uuden mieliä kuohuttavan kappaleen välittömästä nykyisyyde-stämme. Sillä tässä ovat tosiasiat:

1. Yli kymmenen vuotta on Bruno Gröning saanut todistettavasti aikaan parantumisia. Niiden määrää ei voi arvioida. Niitä on tuhansia.
   
2. Tämä mies seisoi monta kertaa oikeuden edessä metodinsa takia. Hänet oli pakko vapauttaa syytteestä. Luottavaisena hän odottaa nytkin uutta, hyvin kiistanalaista oikeudenkäyntiä.
   
3. Kaikkialla Saksassa on Gröning-yhdistyksiä. Niiden jäsenet katsovat täynnä kunnioitusta tähän mieheen, joka ei antanut heille vain terveyttä vaan myös psyykkistä tukea.

Das Neue Blatt-lehti puhui tämän miehen kanssa. Tutkimme kriittisesti parantumisia. Kysyimme lääkäreiltä ja tiedemiehiltä ja puhuimme henkilökohtaisesti Bruno Gröningin kanssa. Hän antoi avoimesti käyttöömme materiaalia, jota kukaan ei ollut vielä päässyt tutkimaan.

Se tapahtui 27. marraskuuta 1953 pienessä Ostenfeld-nimisessä kylässä, 14 km Husumista itään. Painostava jännitys tuntui oluttuvan matalassa huoneessa. Se piti ihmisten sydämiä pihtien tavoin rautaisessa otteessaan. Tuolit ja penkit olivat täynnä ihmisiä. Heitä oli ehkä sata, saattoi olla sataviisikymmentäkin.

He olivat tulleet Ostenfeldistä ja Rendsburgin ja Schleswigin sekä Husumin ja Kappelnin välissä sijaitsevista kylistä. Sana oli kiertänyt nopeasti: Bruno Gröning on täällä! Kuuleman mukaan hän oli taas parantanut sairaita. Ehkä hän voisi auttaa minuakin tai isää, jolla oli kihti tai lasta, joka oli hyvin heikko ja jonka kohdalla lääkäri voi vain kohauttaa olkapäitään. Sellaisia ajatuksia taisi sinä iltana paikalle tulleilla ihmisillä olla.

Himmeällä valolla oli vaikeuksia ulottua kaikkialle huoneeseen. Valo lankesi täynnä toivoa ja uskoa oleville kasvoille. Mutta se näyttäytyi myös epäilijöiden ja uteliaiden silmissä. He eivät odottaneet mitään erityistä. He halusivat vain olla mukana voidakseen ottaa osaa keskusteluun vuoden 1954 pitkinä talvi-iltoina. Näissä kylissähän ei tapahtunut juuri mitään. Keskustelut pyörivät aina samojen aiheiden ympärillä: sää, sato, karja ja - sairaus. Sairaaksihan saattoi loppujen lopuksi jokainen tulla. Ehkä Gröning näyttäisi ulospääsyn…

Äänten sorina kohosi täpötäyden huoneen kattoon ja halkaisi savuverhon. Jotkut pitivät kätensä tiukasti yhteen puristettuina, ikään kuin olisivat rukoilleet. Toiset kertoivat vitsejä vapautuakseen niiden avulla sisäisestä jännityksestä. Toiset huolehtivat sairaista omaisistaan.

Vain viimeisessä tuolirivissä oli aivan hiljaista. Sinne oli kannettu hyvin vakavasti sairas mies. Kivut piinasivat häntä niin armottomasti, että hän ei kyennyt edes istumaan. Lattialle oli levitetty huopia miehen alustaksi. Ihmiset tunsivat hänet. Hän oli maanviljelijä Thies Paasch Norbystä. Ihmiset tunsivat myös hänen julman kohtalonsa, kivut, jotka pitivät häntä otteessaan ja pakottivat hänet joskus viikkokausiksi vuoteeseen.

Yhtäkkiä sorina loppui. Bruno Gröning astui saliin. Hän vaikutti pieneltä, melkein sirolta. Hänen pituutensa oli noin 170 cm. Hän meni nopein askelin matalaa koroketta kohti. Hänen vaatetuksensa oli tuttu jo monista kuvista. Huomiota herättävä oli vain voimakas pää aaltoilevine hiuksineen ja suuret loistavat silmät, jotka melkein paloivat laihoissa, kalpeissa kasvoissa.

Ja sitten oli kaikki toisin kuin ne, jotka olivat tulleet uteliaisuudesta tai sensaationhalusta, olivat odottaneet. "Rakkaat ystäväni!", Gröning sanoi läsnäolijoille. Ääni oli melodinen ja lempeä, ilman dramatiikkaa ja paatosta. Ääni ei puhunut parantumisista eikä ihmeistä, joita äänen omistaja oli saanut aikaan. Ääni ei myöskään ylistänyt Gröningiä messiaana, joka oli uudelleen ylösnoussut pelastamaan epätoivoiset. Gröning puhui uskosta ja uskonvoimasta. Hän sanoi sen yksinkertaisin sanoin, jotka jokainen ymmärsi, otti vastaan ja työsti. Hän puhui kuvaannollisesti ja käytti vertauksia, mutta hän ei maalannut puhettaan räikein värein eikä tapahtumin.

Gröning taisi puhua vähän vajaa tunnin. Kukaan ei katsonut kelloa. Kaikki tunsivat tulleensa puhutelluiksi. Sitten Gröning kääntyi yksittäisten kuulijoiden puoleen. "Oletteko tuntenut jotakin?", hän kysyi. Vastaukset tulivat hiljaa, epäröiden tai iloiten ja myöntäen. Jotkut pitivät aikaisemmin jaettuja tinafoliopalloja kouristuksessa olevissa käsissään ja kertoivat kummallisesta lämmön tunteesta. Toiset kertoivat tärinästä tai kivuliaista sysäyksistä. Jotkut toiset pudistivat vain kieltävästi päätään Gröningin kysyessä, olivatko he tunteneet jotakin.

Jotkut halusivat kertoa sairautensa tarinan. Mutta aina tämä mies, jolla oli yllään tumma silkkipaita ja solmio suurine solmuineen, ei ollut tarkkaavainen kuuntelija. Joskus hän keskeytti, melkein tylysti: "Minä en hoida sairauksia! Sairaus on epäjärjestystä. Tulkaa itsenne ja Jumalan kanssa järjestykseen, niin tulette parantumaan. Puhukaamme jostain hyvästä. Tuntekaa olonne mukavaksi joukossamme!"

Tällaisena tapasin maanviljelijä Thies Paaschin Norbyssä Rensburgin lähellä. Hän oli terve ja teki täysin voimin töitä. "Siitä kiitän Bruno Gröningiä", hän sanoi.

Bruno Gröning meni pöydän luota toisen luo, tuolilta toiselle. Sitten hän kääntyi poispäin. Huuto viimeiseltä riviltä jarrutti hänen askeleitaan. "Herra Gröning. Olette unohtanut jonkun!" Huutaja oli Owschlagin kunnan pormestari ja nimismies, joka oli noussut seisomaan ja osoitti takanaan lattialla makaavaa Thies Paaschia.

Gröning astui sairaan luo, kumartui alas ja esitti kysymyksen, jonka hän oli suunnannut myös muille kuulijoille: "Tunsitteko istunnon aikana jotakin?" Mies, jonka kivut olivat pakottaneet lattialle, nyökkäsi. "Tunsin", hän vastasi. "Minulle tuli yhtäkkiä hyvin kuuma. Vain puolet vasenta jalkaa pysyi jääkylmänä. Ja sitten oikeassa kädessä kihelmöi." Gröning nyökkäsi. Ei muuta. Ei mitään liikettä, ei lohdutusta, ei mitään vihjausta. Nopein askelin Gröning kulki salin poikki.

Joku katselijoiden keskuudesta huusi: "Kiitämme herra Gröningiä nousemalla ylös!" Tuolinjalat raapivat lattiaa, pöytiä työnnettiin syrjään. Sitten tapahtui uskomatonta. Thies Paasch kohottautui. Hän nousi ylös, kuten kaikki muutkin terveet. Hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä levolliset. Molemmin käsin hän torjui naapuriensa avuntarjoukset. Hän halusi selviytyä siitä itse. Ja hän selviytyi siitä, vaivatta, ilman ponnistusta, ilman kipuja.

Hän seisoi suorana ja katsoi nauraen, melkein riemuiten ympärillään olevien ihmisten järkyttyneisiin kasvoihin. Sitten hän meni varmoin askelin tiskille. "Yksi brandy", hän pyysi. Hän sanoi sen melkein huutaen, äänellä, josta kuului pelästys, toivo ja riemu: "Isäntä, yksi brandy."

Norbyssä 18. huhtikuuta 1957

Edessäni on kansio, joka sisältää Bruno Gröningille lähetettyjä kiitoskirjeitä. Kansiossa on 58 ihmisen sairauskertomukset. Nämä ihmiset pitävät tätä miestä parantajanaan ja pelastajanaan vaikeista kärsimyksistä. He ovat kotoisin pieneltä alueelta, Ostenfeldistä ja sitä ympäröiviltä paikkakunnilta. Kertomuksissa on kysymys talven 1953 ja kevään 1954 välisestä ajasta. Kirjoittajien joukossa on maanviljelijöitä, kotiäitejä, moottoriajoneuvojen kuljettajia, muurarimestareita ja muita käsityöläisiä. Niissä kerrotaan myös lasten ihmeellisistä parantumisista.

Järkeni ei halua uskoa sitä, mitä silmäni lukevat. Se on käsittämätöntä. Ihmiset luettelevat vaivansa. He kertovat sydän- ja verenkiertoelinten sairauksista, reumasta, suonikohjuista, avohaavoista, päänsärystä, ihottumista, verisuonitukoksista, lonkkanivelen tulehduksista, liikalihavuudesta, halvauksista, ihon kovettumisista, välilevyvaurioista, sappivaivoista ja tuberkuloosista. Hirmuinen sairauksien kirjo - Bruno Gröningin sanotaan parantaneen kaikki.

Pidätän hengitystäni. Katseeni osuu Thies Paaschin nimeen, miehen, joka nousi yhtäkkiä Bruno Gröningin esitelmän jälkeen ylös melkein kolme vuotta sitten ja tunsi parantuneensa. Alan lukea: “Kärsin vuodesta 1944, siis täydet kymmenen vuotta, hirveistä hermo- ja reumasäryistä, jotka alkoivat sodan aikana Itä-Preussissa. Kävin monen lääkärin ja luontaisparantajan luona, kävin läpi monia yrttiteekuureja, mutta sain kaikesta vain helpotusta, en parantunut. Viime syksynä kivut voimistuivat niin, etten pystynyt enää liikkumaan. Lääkäri totesi välilevyvaurion ja iskiashermotulehduksen. Kun olin maannut neljä viikkoa tuntematta parannusta, päätin lähteä 27. marraskuuta Ostenfeldiin, missä herra Gröning oli henkilökohtaisesti paikalla. Koska en kyennyt kävelemään enkä istumaan, makasin kaksi tuntia lattialla. Kun herra Gröning astui huoneeseen, tunsin heti helpotusta. Ja kun herra Gröning oli lopettanut keskustelunsa noin 200 läsnä olleen ihmisen kanssa, nousin minäkin omin avuin ylös ja poistuin salista ilman keppiä. Kuin ihmeen kautta olen nyt terve ja kykenen taas tekemään töitä. Sydämellinen kiitokseni herra Gröningille siitä, että sain hänen avullaan terveyteni täydellisesti takaisin. Thies Paasch, Norby"

Mitenkähän tämä mies nyt voi? Onko spontaani parantuminen osoittautunut todellakin pysyväksi? Onko se todella ihmeparannus vai antoiko sen hetken voima, Bruno Gröningin äkillisesti sytyttämä usko, kivun lähteen ehtyä tullakseen myöhemmin uudestaan esille, mahdollisesti vielä voimakkaampana?

Joitakin tunteja myöhemmin istun Thies Paaschia vastapäätä hänen maatilansa tuvassa Norbyssä. Reipas ja iloinen mies, joka voisi olla yhtä hyvin 40 kuin 50 vuoden ikäinen. Hän on tullut juuri junalla ja polkupyörällä Husumista, jossa hän on käynyt autokoulua.

Hän kertoo avoimesti. Minun ei tarvitse kysyä, onko parantuminen ollut pysyvää. Hän mainitsee sen heti. "Olen herra Gröningille kiitollinen koko sydämestäni. Hänen ansiostaan työnteko on taas mukavaa ja olen terve."

Kiitollisuuteen Thies Paaschilla on kaikki syy. Sillä kun hän loihti vielä kerran eteeni kärsimyksen aikansa, tulin tietoiseksi hänen sairautensa koko merkityksestä. Hän oli tehnyt kaikkensa ensimmäisen, sodan aikana tapahtuneen luhistumisensa jälkeen. Mutta reuma vain yltyi. Sen lisäksi selkäranka köyristyi. Lääkäreille jäi vain mahdollisuus helpottaa tilannetta ruiskeilla.

"En nähnyt silloin enää minkäänlaista ulospääsyä tilanteesta", tuumi Thies Paasch. "Olin kokenut liian monia takaiskuja. Kun sitten kuulin nimen Gröning, tiesin ja tunsin, että vain hän voi pelastaa minut! Siihen uskoin, kun minut kannettiin autoon, ja tukahdutin kipuni matkatessani Ostenfeldiin."

"Oletteko käynyt sen jälkeen lääkärissä?" kysyin ruskettuneelta maanviljelijältä, joka teki taas tarmokkaasti raskasta työtään. Thies Paasch nauroi: "Miksi olisin käynyt lääkärissä?" hän kysyi takaisin. "Minähän tunnen itseni terveeksi, täysin terveeksi!"

Kysyin siitä huolimatta myöhemmin lääkäriltä, joka oli hoitanut häntä pitkään ruiskeilla. "Pitää paikkansa", sanoi lääkäri. "Herra Paatsch oli sairas. Hänellä oli muun muassa hermotulehdus. Parantuakseen hän tarvitsi voimakkaan impulssin. Sen hänelle todennäköisesti antoi Gröning."

Uteliaisuuteni oli herännyt. Oliko tämä poikkeustapaus, yksittäinen onnistuminen? Kävin muiden potilaiden luona - ja koin uusia yllätyksiä. Niistä kerron seuraavalla viikolla.