Aikalaistodistaja L. Schlüter
Kuurouden, sokeuden ja halvaantumisten parantuminen Herfordissa – Gröningin säteily sanoi enemmän kuin tuhat sanaa
Herford Westfalenissa oli se paikka, jossa Bruno Gröningin toiminta suuressa mittakaavassa alkoi. Myös lehdistö pani sen merkille ja tiedotti siitä. Tuhansia avunetsijöitä läheltä ja kaukaa tuli saamaan apua ja parantumaan. Ihmisten joukossa oli rouva Schlüter sokean anoppinsa kanssa. Anoppi oli fyysisesti hyvin heikko ja tarvitsi jatkuvasti apua mm. pukeutumisessa ja jokapäiväisessä hygieniassa.
Rouva Schlüter kertoi seuraavaa: "Luin monista parantumisista eräästä kuvalehdestä. Lehdessä oli kuvia muun muassa Herfordin tapahtumista. Ajattelin, että sinne minunkin pitää mennä anoppini kanssa!
Kuin sillit suolassa seisoimme lukuisten ihmisten keskellä Wilhelmsplatzilla talon numero 7 edessä. Oikealla puolellamme oli noin 30 ihmistä pyörätuoleissa. Odotimme ja odotimme. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki olivat hyvin jännittyneitä ja katselivat ylös parvekkeelle, jonne Bruno Gröningin piti ilmestyä. Oli jo myöhäinen ilta. Sitten parvekkeelle tuli joku lohduttamaan meitä. Hän kertoi, että Bruno Gröning oli vielä toisten avunetsijöiden luona. ’Olkaa kärsivällisiä! Bruno Gröning tulee varmasti!’ Ja siellä me odotimme kolme päivää ja kolme yötä.
Kaikki olivat iloisia, kun Bruno Gröning ilmestyi sinne yhtäkkiä. Hän sanoi, että etsimme kaikki apua ja haluamme parantua ja että Jumala on kaikkien ihmisten suurin lääkäri. Sen jälkeen hän kehotti rampoja nousemaan pyörätuoleistaan. ’Te pystytte kävelemään! Nouskaa ylös!’ Kukaan ei tehnyt sitä. Bruno Gröning rohkaisi rampoja toistamiseen luottamaan Jumalaan ja nousemaan ylös. ’Uskokaa vain, että pystytte siihen, nouskaa ylös!’ Sitten toinen toisensa jälkeen nousi pyörätuolista. He kykenivät kävelemään! Kukaan ei voinut käsittää sitä. Kaikki olivat sanattomia. Sen nähdessään ihmiset itkivät.
Sitten Bruno Gröning sanoi: ’Pyydän sokeita ja kuuromykkiä tulemaan talon sisäänkäynnin eteen.’ Menin sinne anoppini kanssa.Bruno Gröning puhui siellä myös anoppini kanssa. Siellä talon sisäänkäynnin edessä Bruno Gröning otti erään äidin sylistä noin parivuotiaan kuuromykän lapsen. Herra Gröning silitti lasta ja puhui tämän kanssa. Myöhemmin hän piti äänirautaa lapsen korvassa. Lapsi reagoi siihen kääntämällä päätään. Oli selvästi havaittavissa, että lapsi kuuli nyt. Toisen lapsen silmät parantuivat ja hän näki niillä. Nämä olivat liikuttavimpia kohtauksia, joita olen koskaan elämässäni nähnyt.
Lähdimme myöhemmin takaisin kotiin. Anoppini silmät parantuivat niin paljon, että hän pystyi liikkumaan yksin talossa. Hänen yleiskuntonsa kohentui niin, ettei hän tarvinnut enää apua pukeutumisessa eikä siistiytymisessä.
Bruno Gröning oli yksinkertaisesti ja vaatimattomasti pukeutunut, kuten kuka tahansa. Hän säteili kuitenkin rakkautta enemmän kuin kukaan muu. Häneen saattoi heti luottaa. Hänen säteilynsä sanoi yksinkertaisesti enemmän kuin tuhat sanaa."
