"Ilmiö Gröning" ja tiede

Lääketieteellinen tutkimus Heidelbergissä, luvassa on kirjallinen lausunto

Näihin Herfordin aikoihin lääketieteen erikoistoimittajat tutkivat Gröningin parantamistuloksia. Marburgissa toimiva psykologi ja lääkäri prof. tri H. G. Fischer lähti Herfordiin mukanaan erikoiskirjeenvaihtajia. Herfordissa hän keskusteli parantuneiden kanssa ja hänen täytyi hämmästyksekseen todeta, että Gröningin "metodi" tuotti todella hyviä tuloksia. Revue-lehti, päätti siitä syystä ryhtyä tieteellisesti selvittämään "Gröning-ilmiötä". "Ihmetohtorin parantamismenetelmää" oli tarkoitus tutkia Heidelbergin yliopistollisessa sairaalassa.

Bruno Gröning suostui Fischerin ehdotuksiin, koska hänelle oli onnistuessaan luvassa myönteinen lausunto. Gröning toivoi löytäneensä tien vapaaseen toimintaan.

Parantumisia lääkäreiden silmien edessä – "Bruno Gröning ei ole puoskari"

Tutkimukset alkoivat 27. heinäkuuta. Niiden 80.000 sairaan joukosta, jotka olivat lähettäneet Gröningille avunpyyntökirjeen, valittiin sairaat, joita auttamalla Gröningin oli näytettävä kykynsä. Lisäksi oli valittu joitakin Heidelbergin Ludolf-Krehl-klinikan potilaita. Heidät kaikki tutkittiin ensin huolellisesti ja laadittiin tarkkoja diagnooseja. Se jälkeen he tulivat Gröningin luokse, joka antoi "menetelmänsä" vaikuttaa heihin. Läsnä oli koko ajan lääkäreitä. He olivat todistamassa, miten sairaudet hävisivät osittain spontaanisti. Sairaalassa tehdyt jälkitarkastukset vahvistivat parantumiset. Jopa parantumattomat sairaudet kuten Behterevin tauti parantuivat.

Revuessä julkaistussa etukäteislausunnossa prof. tri Fischer sanoi nimenomaan, että Bruno Gröning ei ollut puoskari, vaan luonnostaan lahjakas sielunlääkäri. Siten hän yritti selittää omalta näkökannaltaan "Gröning-ilmiön". Sillä hän ei kuitenkaan osunut Gröningin kohdalla oikeaan.

Gröning kieltäytyy liiketoimista

Lopullisen lausunnon piti valmistua sitten, kun kaikki tulokset oli tutkittu. Bruno Gröningille vakuutettiin, että hänen toiminnalleen tulevaisuudessa raivattaisiin tie vapaaksi. Sillä välin ehdottivat professorit Fischer ja von Weizäcker (joka oli koko hankkeen suojelijana) Bruno Gröningille seuraavaa: He aikoivat perustaa parantoloita, joissa Gröning voisi toimia lääkäreiden rinnalla. He kuitenkin johtaisivat parantoloita ja valitsisivat potilaat.

Siihen Bruno Gröning otti kantaa: "Professori F:n minulle tässä yhteydessä asettamat taloudelliset ehdot ja muut seikat olivat sellaisia, etten voinut hyväksyä niitä. Tästä käytiin tietysti monia neuvotteluja myös niiden herrojen kanssa, jotka halusivat rahoittaa toiminnan. En voinut hyväksyä professori F:n ehdotuksia, vaan hylkäsin ne siitä syystä, että 1. minulla ei ollut penniäkään rahaa, joten en olisi voinut sitoutua taloudellisesti mihinkään, mitä en olisi voinut täyttää; 2. en ole koskaan ajatellut tekeväni tästä hankkeesta liiketoimintaa. Siksi oli täysin mahdotonta vaatia minulta mitään sellaista. Sitä paitsi halusin tehdä vain sitä, mitä kutsumukseni edellytti: auttaa avunetsijöitä ja olla siksi lääkäreiden ja psykologien käytettävissä. Mutta en halunnut koskaan tehdä tästä asiasta liiketoimintaa."

Lausunto jäi tulematta ja potentiaalinen ristiriita lain kanssa

Bruno Gröningin torjuvan asenteen vuoksi professorit eivät olleet enää kiinnostuneita hänestä. Luvattua lausuntoa ei koskaan annettu. Sen sijaan, että hänelle oltaisiin tehty vapaa toiminta mahdolliseksi, heitettiin uusia kapuloita rattaisiin. Tutkimuksessa puhuttiin hänen "parantamismenetelmänsä" yhteydessä mm."hoidosta", "potilaasta", ja se arvioitiin lääketieteelliseksi toiminnaksi. Se ennakoi jo ristiriitaa luontaisterapeuttilain kanssa.

1949 – julkisen mielenkiinnon kohteena

Bruno Gröningin toiminta Herfordissa

Tuhannet sairaat ja avunetsijät piirittävät Gröningin

Yhdeksänvuotias Dieter Hülsmann oli ollut jo pidemmän aikaa vuoteenomana. Hänellä oli progressiivinen lihasdystrofia. Ei yksikään niistä lääkäreistä ja professoreista, joiden luona poika oli käynyt, kyennyt auttamaan häntä. Sen jälkeen, kun Bruno Gröning oli huolehtinut pojasta, tämä pystyi taas kävelemään. Insinööri Hülsmann - poikansa äkillisestä parantumisesta haltioissaan - pyysi vierasta jäämään luokseen. Hän halusi kutsua paikalle muitakin sairaita, joita "ihmemiehen" pitäisi auttaa, kuten Hülsmann sen ilmaisi.

Bruno Gröning otti tarjouksen vastaan, ja päivä päivältä tuli enemmän avunetsijöitä. Yhä useammat ihmiset kuulivat ihmeellisistä tapahtumista Gröningin ympärillä. Ei kestänyt kauan, kunnes kaikki tiesivät hänen nimensä. Lehdet kirjoittivat "ihmetohtorista". Hänestä tuli brittiläisellä vyöhykkeellä jatkuva puheenaihe. Tuhansia ihmisiä virtasi Wilhelmsplatzille, ja ihmismassat ympäröivät rakennuksen.

Manfred Lütgenhorst lehdestä Münchner Merkur kirjoitti 24. kesäkuuta 1949 mm: "Kun tulin aamupäivällä kello 10.30 Herfordiin, seisoi pienen kaksikerroksisen Wilhelmsplatzilla sijaitsevan talon edessä noin tuhat ihmistä. Näkymä oli sanoin kuvaamattoman surkea. Lukemattomia halvaantuneita pyörätuoleissa, toisia kantoivat heidän omaisensa, sokeita, kuuromykkiä, äitejä, joilla oli mukanaan tylsistyneitä ja raajarikkoisia lapsia, vanhat mummot ja nuoret miehet tungeksivat ja voihkivat. Aukiolle oli pysäköity melkein sata henkilö-, kuorma- ja linja-autoa. Ne kaikki tulivat hyvin kaukaa."

Halvaantumisia, mahahaavoja, sokeutta: "Herra Gröning katsoi minuun, ja nyt olen taas täysin terve."

Manfred Lügenhorst jatkaa: "’Uskotteko, että teidät parannetaan?’ kysyin sairailta. He nyökkäsivät. ’Teidän olisi pitänyt olla täällä eilen’, yksi heistä vastasi. ’ Herra Gröning oli Viersenissä Reininmaalla, ja täällä pihassa nousi viisi rampaa ylös ja lähti terveenä kotiin. Kaukoparannus - piha teki heidät terveiksi.’ Muut sairaat vahvistivat tämän.

Kuljin edelleen ihmisjoukon läpi ja pikakirjoitin muistiin heidän ihmeellisiä kertomuksiaan. Ne riittäisivät täyttämään kokonaisen kirjan. Kun sytytin savukkeen, sanoi vieressäni seissyt nuori mies: ’Myykää minulle yksi, olkaa hyvä!’ Miehellä oli yllään sotilastakki, ja hän näytti aivan Venäjältä palanneelta sotavangilta. Annoin hänelle savukkeen. Hän sytytti sen ja sanoi riehakkaasti: ’Katsokaapas, nyt voin tehdä taas itse kaiken.’ Näin sanoessaan hän liikutti oikeaa käsivarttaan ja sormia sekä oikeaa jalkaansa. ’Paransiko Gröning Teidätkin?’ kysyin. ’Paransi. Oikea puoleni halvaantui Venäjällä. Herra Gröning katsoi minuun, ja olen nyt täysin terve, enkä pysty sitä vieläkään käsittämään.’ Hän heilutteli onnellisena jäseniään.

Lähdin erään valkohiuksisen, noin 40-vuotiaan naisen ympärillä seisovaa ryhmää kohti. ’Tietysti herra Gröning paransi minutkin’, kuulin naisen sanovan. ‘Minulla oli suuren suuria mahahaavoja, laihduin jatkuvasti enkä saanut kivuilta enää nukutuksi. Meitä oli Gröningin luona kaksitoista. […] Hän katsoi minuun, ja minusta tuntui, kuin haavaumat olisivat pudonneet kuin kivi maahan. Siitä lähtien minulla ei ole ollut enää kipuja, painoni on nousussa, ja röntgenkuvat, joita annoin ottaa, näyttivät selvästi, että haavat olivat hävinneet. Antauduin lääkäreiden tutkintakomission käytettäväksi. Voin kertoa Teille, että lääkärit olivat hämmästyneitä!’

Nainen jatkoi: ’Mutta tämä ei ole vielä mitään. Viime viikolla oli pihalla sokea mies. Hän odotti täällä monta päivää ja yötä. Koska tulen tänne usein, mies herätti huomiotani. Säälin häntä ja kutsuin hänet syömään. Mutta hän kieltäytyi tulemasta mukaan. ’Minun täytyy odottaa sitä hetkeä, jolloin Gröning tulee ulos.’ Vein hänelle sämpylöitä ja tarjouduin huolehtimaan siitä, että hänet viedään asemalle. ’En tarvitse ketään, sillä tulen menemään yksin asemalle.’ Ja sitten näin sen omin silmin. Herra Gröning tuli, ja tämä nuori mies huusi: ’Näen taas!’ Harso oli todellakin poistunut hänen silmiensä edestä. Hän kuvasi minulle, minkälainen laukku minulla oli kädessäni. Hän sanoi: ’Tuolla menee auto, ja tuossa on sen rekisterikilpi’, ja itse hän löysi tien asemalle. Kaikki lähellä olleet itkivät ilosta.’"

Parantamiskielto viranomaisten ja lääkärikunnan toimesta

Ei kestänyt kauaa, kun myös viranomaiset - ennen kaikkea terveysvirasto - ottivat tapauksen hoitaakseen. Muodostettiin tutkintakomissio, ja Bruno Gröning sai parantamiskiellon. Jotkut vaikutusvaltaiset lääkärit olivat hänen ilmeisimpiä vihamiehiään. He tekivät kaikkensa estääkseen Gröningin toiminnan. He vaativat, että hänen parantamiskykynsä tutkitaan tieteellisesti. Mutta millainen asenne kiellon takana piili, käy selvästi ilmi seuraavasta, erään ratkaisevasti mukana vaikuttaneen lääkärin ilmaisusta: "Gröning voi todistaa mitä hyvänsä, hänelle ei kuitenkaan tulla antamaan parantamislupaa." "Gröningin kanssa tekemisissä oleminen loukkaa lääkäreiden ammattikunniaa." Kesäkuun lopulla Gröningin täytyi lähteä Herfordista lopullisesti. Kaikki pyrkimykset parantamisluvan saamiseksi olivat epäonnistuneet.

Kehityksen kulku ja ratkaisevat elämän vaiheet

Valmistautuminen myöhempään toimintaan

Pakotetut ja keskeytetyt oppivuodet

Käytyään kansakoulua viidenteen luokkaan asti Bruno Gröning aloitti kaupallisen alan opinnot. Ne hänen täytyi kuitenkin isänsä painostuksesta keskeyttää kahden ja puolen vuoden kuluttua. Muurarien esimies halusi poikansakin oppivan rakennusalan ammatin. Isä lähetti poikansa puusepän oppiin, mutta sitäkään Bruno Gröning ei saanut viedyksi loppuun. Sodan jälkeisen ajan taloudellinen sekasorto teki sen mahdottomaksi. Firman, jossa hän oli oppipoikana, täytyi lopettaa työt kolme kuukautta ennen oppisopimuksen päättymistä, koska firmalla ei ollut enää töitä. Sen jälkeen Bruno Gröning ansaitsi elantonsa mitä erilaisimmissa ammateissa. Egon Arthur Schmidt kirjoittaa tästä ajasta:

"Kaikki työt, joihin hän tarttui, onnistuivat"

"Minulle kertoivat eri työtoverit, että hänen työlleen oli leimaa antavaa se, että hänelle onnistuivat kaikki työt, korjasi hän sitten kelloja ja radioita tai toimi lukkoseppänä. Erityisesti tekniset työt sopivat hänelle. Hän ei myöskään koskaan arkaillut tarttua kaikkein karkeimpiin tai ruumiillisesti raskaimpiin töihin. Työläisenä satamassa hän teki kaikkea samalla tavalla kuin jokainen muukin hänen työtovereistaan. Hän ei salaillut tehtäviään. Nehän kuuluivat sille tielle, joka johti hänet läpi syvyyksien, jotta hän voisi saavuttaa korkeuden. Vanha kiinalainen sananlasku sanoo: ‘Ihmisestä, joka ei ole koskaan rämpinyt suon läpi, ei voi tulla pyhimystä.’ Entiset matkatoverit ovat antaneet tarpeeksi todisteita siitä, yksi niistä saavutti minut juuri äskettäin. Siinä sanotaan yksinkertaisesti ja varauksetta, että kertoja työskenteli Bruno Gröningin kanssa vuoden ja muistaa tämän hyvin parhaimpana ja kunnollisimpana toverina, mitä ajatella saattaa."

Naimisiinmeno ja kohtaloniskut perheessä

Kaksikymmentäyksivuotiaana Bruno Gröning meni naimisiin. Hänen vaimollaan ei ollut minkäänlaista ymmärrystä häntä kohtaan. Vaimo halusi pakottaa hänet porvarillisen perhe-elämän ahtauteen ja vähätteli parantumisia "päähänpistoina". Vuosina 1931 ja 1939 syntyneet pojat Harald ja Günter kuolivat molemmat yhdeksän vuoden iässä. Vaikka lukemattomat ihmiset olivat kokeneet parantumisen Bruno Gröningin avulla, ei Gertrud Gröning uskonut miehensä parannuksenvoimaan. Vaimo ei antanut poikia miehensä vaan lääkäreiden hoivaan. Koululääketiede ei kuitenkaan kyennyt auttamaan. Molemmat pojat kuolivat sairaalassa, Harald vuonna 1940 Danzigissa ja Günter 1949 Dillenburgissa. Bruno Gröningille olivat poikien kuolemat raskaita kohtaloniskuja. Vielä vuosia myöhemmin hänelle tulivat kyyneleet silmiin, kun hän puhui pojistaan.

Aika maailmansotien välissä oli hänelle valmistautumista tulevaa toimintaa varten. Hänen täytyi kerätä monia katkeria kokemuksia voidakseen ymmärtää kaikissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja voidakseen tuntea heidän hätänsä.

Auttaminen ampumisen sijaan – rintamalla ja sotavankeudessa

Toisen maailmansodan aikana hänet kutsuttiin armeijaan vuonna 1943. Siellä hänelle tuli vaikeuksia esimiestensä kanssa. Koska hän kieltäytyi ampumasta ihmisiä, häntä uhattiin sotaoikeudella. Lopulta hänen täytyi kuitenkin lähteä rintamalle. Hän haavoittui ja jouti venäläisten sotavankeuteen. Länsi-Saksaan hän tuli kotiseudultaan karkotettuna vuoden 1945 lopussa.

Bruno Gröningin käyttäytymistä sota-aikana leimasi hänen toivomuksensa auttaa. Jopa rintamalla hän käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja asettui puolustamaan tovereitaan ja siviiliväestöä.

Eräässä venäläisessä kylässä hän teki mahdolliseksi nälkäkuoleman partaalla olevien ihmisten pääsyn armeijan ruokavarastolle. Sotavankeudessa hän taisteli tovereilleen paremmat vaatteet, parempaa ruokaa ja paremman majoituksen. Hän auttoi lukemattomia parantumaan nälän synnyttämästä vesipöhöstä. Sodan hirveyksien keskellä hän ei surmannut yhtäkään ihmistä, vaan auttoi lukemattomia ihmisiä.

Avioero ja kääntyminen kaikkien ihmisten puoleen

Joulukuussa 1945 hänet vapautettiin vankeudesta. Hän asettui Hessenin osavaltiossa sijaitsevaan Dillenburgiin ja haki perheensä luokseen. Mutta sen jälkeen, kun toinenkin poika oli kuollut, ja hänen vaimonsa halusi kieltää häneltä kaiken avustustoiminnan, hän erosi vaimostaan. Hän tunsi velvollisuudekseen antaa kaikkien ihmisten päästä osalliseksi niistä parantavista voimista, joita hänellä oli. Hän sanoi: "En kuulu yksittäisille ihmisille, kuulun ihmiskunnalle."

Vuoden 1949 alussa hänen tiensä vei hänet Ruhrin alueelle. Joidenkin parantuneiden kertomusten kautta yhä useampien ihmisten huomio kiinnittyi Bruno Gröningiin. Hän kulki talosta taloon, aina sinne, missä häntä tarvittiin, missä sairaat pyysivät häneltä apua. Niin hän vaikutti pienessä piirissä, kunnes otti maaliskuussa vuonna 1949 vastaan erään herfordilaisen insinöörin kutsun käydä perheen pojan luona.

Lapsuus ja nuoruus

Selkäsaunoja, pilkkaa, ymmärtämisen puutetta ja hyväksyntää – hän on erilainen lapsi kuin muut

Pako kovasydämisestä ympäristöstä luontoon : "Siellä koin Jumalan"

Bruno Gröning syntyi 30. toukokuuta 1906 Danzigissa (nyk. Gdansk) Olivan kaupunginosassa August ja Margarethe Gröningin seitsemästä lapsesta neljäntenä. Vanhemmat huomasivat jo varhain poikansa poikkeuksellisuuden. Esim. arkoina pidetyt eläimet kuten jänikset ja kauriit tulivat spontaanisti hänen luokseen ja antoivat pelkäämättä silittää itseään.

Mitä vanhemmaksi Bruno Gröning tuli, sitä vieraammalta ympäristö hänestä vaikutti. Gröning kertoi, että häntä kuritettiin usein kotona. Iskut, niin hän sanoi, eivät tehneet hänen keholleen kipeää, mutta hän tunsi, että häntä ei ymmärretty.

Ympäristön kovasydämisyyttä pieni Bruno pakeni luontoon. Eläimet, puut ja pensaat vetivät häntä enemmän puoleensa kuin useat ihmiset. Hän hävisi usein moniksi tunneiksi läheiseen metsään.

"Siellä koin Jumalan. Jokaisessa pensaassa, jokaisessa puussa, jokaisessa eläimessä ja jopa kivissä. Saatoin seistä kaikkialla tuntikausia - ajantajua ei silloin enää ollut - ja mietiskellä. Minusta tuntui aina, kuin koko sisäinen elämäni laajenisi äärettömyyteen."

Koskaan hän ei ollut mukana ikätovereittensa villeissä tappeluissa. Siksi hän joutui usein ilkeän pilkan kohteeksi, hän sai selkäänsä ja häntä rangaistiin erilaisuutensa vuoksi.

Mielellään nähtyjä ihmisten ja eläinten parantumisia

Ajan mittaan tuli Bruno Gröningin olemuksessa selväksi se puoli, joka oli vievä hänet myöhemmin julkisuuden parrasvaloihin. Hänen läsnä ollessaan tulivat ihmiset ja eläimet terveiksi. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana hän kävi usein sotilassairaaloissa, joissa hänet nähtiin mielellään. Haavoittuneet tunsivat voivansa hyvin, kun hän oli läsnä ja monet tervehtyivät. Myös sairaat lähettivät hänen äidilleen pyyntöjä, että tämä tulisi pikku Brunon kanssa heidän luokseen. Perheessä ja tuttavapiirissä otettiin pojan parantamiskyky mielellään vastaan.

Pyrkimys itsenäisyyteen

Bruno Gröning kirjoittaa elämäkerrassaan: "Kun olin pieni, vapautuivat sairaat ihmiset vaivoistaan minun ollessani läsnä ja kiihtyneet tai riitelevät lapset sekä aikuiset rauhoittuivat täysin sanottuani jotakin. Totesin lapsena myös, että eläimet, joita pidettiin yleisesti arkoina tai pahaluonteisina, näyttäytyivät minulle hyväntahtoisina ja kesyinä. Suhde vanhempiini ja sisaruksiini oli siksi omituinen ja jännittynyt. Pyrin pian täydelliseen itsenäisyyteen päästäkseni eroon perheestäni, jossa minua ei ymmärretty."

Bruno Gröning (1906-1959)

Epätavallinen ihminen yhteiskunnallisessa väittelyssä

Vuonna 1949 Bruno Gröningin nimi tuli Saksassa yhdessä yössä julkisuuden valokeilaan. Lehdistö, radio ja viikkokatsaus elokuvateattereissa kertoivat hänestä. Tapahtumat "ihmetohtorin", joksi häntä pian nimitettiin, ympärillä pitivät nuoren tasavallan monen kuukauden ajan jännityksessä. Hänestä tehtiin elokuva, tieteellisiä tutkimuslautakuntia kutsuttiin koolle, ja viranomaiset korkeimpia hallintoelimiä myöten paneutuivat Bruno Gröningin tapaukseen. Nordrhein-Westfalenin sosiaaliministeri antoi tarkkailla häntä epäiltynä luontaisterapeuttilain rikkomisesta. Baijerin pääministeri sitä vastoin selitti, että sellaisen "poikkeuksellisen ilmiön" kuin Gröningin ei saanut antaa haaksirikkoutua lakipykäliin. Baijerin sisäministeri kutsui hänen toimintaansa "vapaaksi rakkaudentoiminnaksi".

Bruno Gröningin tapauksesta keskusteltiin kiivaasti mielipiteitä kaihtamatta kaikissa kansankerroksissa. Tunteet kuohuivat korkealle. Papit, lääkärit, toimittajat, juristit ja psykologit puhuivat Bruno Gröningistä. Hänen ihmeparantamisensa olivat toisille korkeamman mahdin armolahjoja, toisille huijausta. Lääketieteelliset tutkimukset kuitenkin vahvistivat parantumisten todenperäisyyden.

Maailmanlaajuinen kiinnostus yksinkertaista työmiestä kohtaan

Bruno Gröning, syntynyt vuonna 1906 Danzigin kaupungissa (nykyään Gdansk), päätyi sodan jälkeen kotiseudultaan karkotettuna Länsi-Saksaan. Hän oli yksinkertainen työmies ja ansaitsi elantonsa monenlaisissa ammateissa, mm. puuseppänä sekä tehdas- ja satamatyöläisenä, Nyt hänestä oli tullut yhtäkkiä julkisen kiinnostuksen kohde. Uutiset hänen ihmeparantamisistaan levisivät ympäri maailmaa. Sairaita ihmisiä, pyyntökirjeitä ja tarjouksia tuli kaikista maista. Kymmenettuhannet parantumisenetsijät tulivat hänen luokseen. Oli käynnistymässä lääketieteen vallankumous.

Kieltojen, oikeudenkäyntien ja rahanahneiden avustajien lujassa otteessa

Mutta myös vastavoimat olivat paikalla. Ne tekivät kaikkensa estääkseen Bruno Gröningin toiminnan. Parantamiskiellot vainosivat häntä. Häntä vastaan lähdettiin käymään oikeutta. Kaikki pyrkimykset saattaa hänen toimintansa järjestyneisiin uomiin epäonnistuivat. Näin kävi osaksi vallassa olleiden yhteiskunnallisten voimien vastarinnan ja osaksi hänen avustajiensa kykenemättömyyden ja ahneuden vuoksi. Bruno Gröningin kuollessa Pariisissa tammikuussa 1959 viimeinen oikeudenkäynti häntä vastaan oli vielä täydessä käynnissä. Oikeudenkäynti keskeytettiin, eikä lopullista tuomiota koskaan annettu. Mutta monet kysymykset jäivät avoimiksi.